Terkkuja meille Ruohikseen

Me seuraamme siellä eksodusta eli Jumalan kansan korpivaellusta. Meidän kaikkien rämpimistä korvessa.

1500–1700-lukujen suomenkielisissä Raamatun teksteissä kansa vaelsi korvessa. Vuonna 1933 korpi muuttui erämaaksi. Nyt se on autiomaa.

Oliko korpi maa, joka on korventunut auringon paisteessa? Virossa sama sana tarkoittaa sekä autiomaata että kulottunutta, karrelle palanutta maata. Mutta on se virossa se soinen ja kuusinen korpikin. Siihen merkitykseen sille vain on jäänyt vanhempi taivutustapa. Ja itse sanakin on siinä käytössä vanhahtava.

Englantilaiset käänsivät 1600-luvulla raamatullisen korven sanalla wilderness. Se on koskematonta villiä luontoa, samanlaista kuin Amerikka, jonne purjehdittiin tämä englantilainen Raamattu kainalossa valtamaan ja kesyttämään villit erämaat.

Korpi voi siis olla hedelmällinen lupausten maa, viljelemätön preeria, joka alkaa kukoistaa ihmiskäden voimasta. Se voi olla synkkiä puita ja upottavaa kosteikkoa, jonne joutunut ei enää löydä tietään kylän arkiseen maailmaan. Korpeen eksynyt lapsi voi joutua peikkojen piirittämäksi ja tulla ikiajoiksi lumotuksi. Korpi voi olla myös autio ja kuiva hiekka-aavikko, jossa jano yltyy ja kangastukset lupaavat tyhjää toivoa.

Kaikkea tätä on Jumalan kansan korpivaellus. Se on kirkon tie kohti tulevaa. Tuleva on riskialtista ja arvaamatonta. Menneeseen ei ole enää paluuta. Ainoa tie on eteenpäin. Ja ainoa mahdollisuus kulkea eteenpäin on kulkea hänen kanssaan, joka oli ennen aikojen alkua ja tietää tarkkaan, mitä ihmisessä on. Kaiken sen mustan töhkänkin, jonka me mieluiten unohtaisimme.

Sitä vartenhan mekin siellä raamattupiirissä ollaan, että uskaltaisimme astua rohkeasti uuteen varmoina siitä, että Hänessä on alku ja loppu, entinen ja tuleva.

Raamattupiiristä ei loppujen lopuksi ole paljonkaan vaivaa. Pikemminkin paljon kaikenlaista ilonropsetta. Ja kyllä siitä sitten saa vähän potkua tähän kirkon hallintohommaankin. Siihen marssiin kohti tulevaa.

Jotta terkkuja vaan Ruohikseen.