Tulevaisuus ja toivo

Toivo on siis siitä outo sielunaines, että se pannaan johonkin. Niin kuin pantaisiin maahan puun taimi, joka juurtuu siihen, kasvaa ja tuottaa aikanaan satoa. Toivo on luottavaa odotusta, joka katsoo tulevaan. Sillä on vähän tai mitään tekemistä toiveiden täyttymisen kanssa.

Joskus kauan, kauan sitten, kun sodanjälkeistä Suomea rakennettiin, puhuttiin paljon siitä, että maata rakennetaan tuleville sukupolville. Lapsille rakennettiin parempaa maailmaa. Oltiin valmiit tinkimään omista toiveista, jotta tulevaisuus olisi parempi. Nyt semmoinen tuntuu vähän dilleltä ja sentimentaaliselta. Niin kuin lukisi Nyyrikkiä.

Sekä vaaliehdokkaat että kirkon eri suunnat lupaavat täyttää kaikenlaisia toiveita, keskenään ristiriitaisia. Mitä enemmän luvataan, sitä vähemmän herää toivo. Tulevaisuuden rakentamisesta tuntuu suorastaan absurdilta puhua, kun maailma heilahtelee reaaliajassa, kaikki sanotaan heti ja pannaan toimeen sekunnissa.

Instant-elämällä on Raamatussa kauheahko nimi: himot. Uuden testamentin kreikassa suomeen ’himoksi’ käännetty sana tarkoittaa kirjaimellisesti liikettä jotakin kohti. Himo vetää lennossa sitä kohti, mitä himoitaan.

Uuden testamentin elämänmallina on himojen hillitseminen eli vetosuunnan kääntäminen pienemmästä ja lyhytaikaisesta hyvästä suurempaan hyvään. Ei itselle, vaan muille. Ei hetkelle, vaan elämälle. (Eikä rykäistä toisia kohti holtittomasti kaikkea, mitä himottaa juuri silloin sanoa. Odotetaan ensin kuusi tuntia.)

”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma”, sanoo Heprealaiskirje Jumalan lupauksesta. Toivo pysyy siinä, mihin se on pantu. Ankkuroitumaton toivo kiinnittyy iskulauseisiin: fundamentalistit matalaksi, jumalattomat piispat ulos kirkosta, kaikki poliitikot ulos Arkadianmäeltä, populistipuolueet kiellettävä. Parempaan hyvään kiinnittyvä toivo tuo mukanaan kärsivällisyyttä ja sietokykyä.

Hengellinen toivo latistetaan usein keväisen valon ja vihreän pääsiäisruohon elähdyttäväksi mielentilaksi. Se on yhtä hullua kuin määrittää kansakunnan toivo sen mukaan, mitä gallupit sanovat suomalaisten toiveikkuustasosta. Kirkon toivo kiinnittyy ylösnousemukseen, joka vetää meitä puoleensa läpi elämän ja kuoleman. Ellei se ole ankkurissaan kiinni, jäljelle jää hurskaita ja vähemmän hurskaita himoja, jotka liikuttavat meitä mihin ikinä tahtovat.