Väärin koodattu

Olimme valinneet työpaikkani –kehitysyhteistyöjärjestön – asiakaslehden kansikuvaan suloisen Suomeen adoptoidun afrikkalaisen tytön. Tyttö saapui kuvauksiin kauniissa mekossa, jonka rinnuksessa oli näkyvästi kallis
brändilogo. Kansikuva herätti toimituksessa eloisan keskustelun, sopivatko kehitysyhteistyö ja merkkilogo yhteen. Dilemma on sekä moraalinen että mielikuvallinen. Vetoaako puhe avuntarpeesta ilman köyhyyden kliseisiä
koodeja?

Kehitysyhteistyön kentällä vastaavia tilanteita tulee usein vastaan. Köyhimmistäkin köyhin perhe haluaa näyttää vierailijan kuvissa hyvältä ja pukee siksi lapsensa ainokaiseen valkoiseen rimpsumekkoon – usein lainattuun. Savikylien nuhjuisessa todellisuudessa pitsiunelma näyttää absurdilta. Suomalaisessa lukijassa samainen lehtikuva puolestaan herättää epäilyksen, onko avuntarve Afrikassa sittenkään todellinen.

Suomalaisen on vaikea tunnistaa hätää, jollei se täytä kliseisiä koodeja:
epätoivoa, resuisuutta, ankeutta ja kärsimystä. Avuntarpeesta viestimisen
vaikeutta lisää se, että köyhyyden uusi maantiede on paradokseja täynnä.
Esimerkiksi Intiassa samaan kuvaan mahtuvat miljardöörien huvilat ja armoton
puute, Cucci-kengät ja jalaton kerjäläinen, vapaina vaeltelevat lehmät ja
urheiluautot. Ne kaikki ovat totta Intiasta.

Se, että suomalainen kimpaantuu nähdessään merkkivaatteen Suomeen muuttaneen
pakolaisen päällä, on oire kulttuurisen koodin sitkeydestä meissä. Vaikka
toisaalta toivomme pakolaiselle parempaa elämää, meidän on vaikea muuttaa
mielikuvaamme pakolaisesta.

Antropologi Clotaire Rapaille muistuttaa, että muuttaaksemme käyttäytymistämme on ensin purettava asiaan liittyvä syvällinen merkitys, kulttuurinen koodi. Esimerkiksi amerikkalaista on vaikea vakuuttaa pitkän kesäloman erinomaisuudesta, koska heille työssä oleminen on olemassaoloa. Kysymys ”mitä teet” on amerikkalaiselle yhtä kuin ”kuinka arvokas olet”. Ilman
titteliä ja pitkiä työpäiviä olet nobody, et mitään. Ranskalaiselle on turha saarnata uskollisuudesta rakkaudessa, koska hänelle rakkauden koodi on ennen kaikkea nautinto. Italialaiselle elämän koodi on pikemminkin komedia kuin tragedia, joten mitäpä turhaan murehtimaan.

Jotkut koodit meissä ovat tuhoavia, toiset eheyttäviä.  Jos ruoan kulttuurinen koodi on sinulle ilo, on vaikea laihduttaa. Jos Jumalan koodi on tuomitseva tiukkapipo, pelkäät etsiä häntä. Jos raha on todiste itsetunnosta, et luovu omastasi toisen hyväksi. Jos elämäsi koodi on sinnittely, on vaikea avautua kevyelle ilolle.  Jos köyhyys on kurjuuden kliseitä, et näe hätää
lähipiirissäsi.

Tullaksemme näkeviksi tarvitsemme vahingollisten koodien purkajia elämäämme.