Insela: Suuri tuntematon

Kolmen miehen ja yhden naisen yhtye Insela on akselilta Oulu-Pohjanmaa. Esikoispitkäsoiton kansi tuo mieleen vaihtoehtorockin, mutta eipäs. He itse määrittelevät tekevänsä vivahteikasta ja korville ystävällistä musiikkia, mikä pitää paikkansa. 80-lukulainen brittipop paistaa esiin nopeatempoisimmista kappaleista, rauhallisemmissa taas liikutaan utuisissa, haikeankauniissa klubitunnelmissa hieman Husky Rescuen ja Paavoharjun malliin.

Yhtyettä voi verrata em. orkestereihin myös vokaali-osaston vuoksi. Inselan solisti Helena Paalanteen ääni on kaunis ja vivahteikas. Siitä kuuluu kaikuja 70-lukulaiseen lauluntekijäkulttuuriin ja viime vuosien suomisoulin renessanssiin. Levyn ongelmaksi nousee sen demomainen tuotanto, joka on kovin kankeaa suhteessa kappaleisiin, joiden sovitukset vaatisivat tunneherkempää tuottajakättä. Kitarat soivat välillä liian roipeasti suhteessa Paalanteen herkkään lauluun.

Maalailevat kiipparimatot olisivat tehneet hyvää kokonaisuudelle. Olisikohan esim. sormiotaitaja Ville Riipalla joutoaikaa?

Levyn otsikko on kaikessa jemmakristillisyydessään kulunut, mutta nimikappaleen sanoitukset avaavat sanaparin aivan uudella tavalla. Yhtye välttää kristillisiä sanoituskliseitä miellyttävästi ja luovasti muutenkin. Inselan kuulas pop tekee pääosin hyvää, se on kuin tee sadepäivänä. Ehkä klassinen vertaus, mutta sopii tähän. Lupaava aloitus bändiltä.