Pro Fide: 6’

Pro Fiden tie on ollut yli 40-vuotinen, monipolvinen ja uskomattoman vaihteleva. Se on myös erittäin omanlaisensa ilmiö, ei liene toista länsimaistyyppistä rockyhtyettä maailmassa joka olisi jatkanut toimintaansa näin institutionaalisella tavalla. Uskon puolesta, siksi tie jatkuu ja on varmasti jatkuva vielä pitkään. Kunnioitan yhtyeen historiaa ja ennen muuta ajamaansa asiaa, mutta uutuuslevyään on melko vaivaannuttavaa kuunnella. 

Nykyisellään Pro Fide kuulostaa siltä mitä se on ollut jo kaksi vuosikymmentä. Persoonatonta perusrockia, jonka soittajien vaikuttimina kuulee Deep Purplen, Toton ja valkoisen blueskitaroinnin. Tämä fakta hämmentää, koska yhtyeessä on tapahtunut aikamoinen nuorennusleikkaus. Se ei kuulu levyllä, joka on sinänsä hyvin soitettu ja tuotettu. Pro Fiden musiikki on kuitenkin auttamattoman vanhanaikaista ja mielikuvituksetonta. Vintage-asiat ovat hyvällä maulla tehtynä loistavia (Wolfmother, Lenny Kravitz) mutta 6’ -levyltä puuttuvat ne koukut, jotka tekisivät yhtyeen musiikista kiinnostavan. 

Pro Fide tekee tärkeää työtä. Jotta heidän päämääränsä – uskon ilosanoman leviäminen ja vastaanottaminen – kulkisi ihanteellisimmin, pitäisi yhtyeen ehkä miettiä linjaansa. 70-luvulla maallisessa musiikkilehdistössäkin nostettiin yhtyeen levy (Joh.3:16, 1976) kuukauden levyksi sen eittämättömien musiikillisten ansioiden vuoksi. Yhtyeen sanoma on voittamaton, siksi sen kehyskin eli musiikki vaatisi korkeammat kriteerit ja rimat.

Plussaa löytää parista hyvästä, oikeasti rokkaavasta raidasta ja yhtyeen lyyrisestä tavasta kohdata epätäydellinen, haavoitettu ja vajavainen ihminen jolla kuitenkin on täysi mahdollisuus löytää elämälleen pysyvä pohja. 

Levyn erikoisen otsikon syy löytyy sen avausraidasta Päätepisteeseen: ”Kun saan kaiken päätökseen / niin hetkeksi vain meen / kuusi jalkaa mullan alle.”