Hiljaa hyvää tulee?
Kuluneen kesän viime metreillä käytiin lyhyt keskustelu ulkoministeri Alexander Stubbin puheesta suurlähettiläspäivillä. Puheena olivat ihmisoikeudet. Huomiota herätti ulkoministerin arvio, jonka mukaan jatkuva näistä asioista puhuminen, ellei peräti saarnaaminen aiheuttaa enemmänkin vahinkoa kuin hyötyä.
Ulkoministerin puhetta seuranneessa keskustelussa hän sai vahvaakin tukea. Joidenkin mukaan eurooppalaisten ei pitäisi kovin suurilla kirjaimilla puhua ihmisoikeuksista oman menneisyytensä vuoksi. Siirtomaaisännän ei tule opastaa nuorempia oikealle tielle.
Tuntuu kovin tarkoitushakuiselta muistuttaa moraalisissa asioissa sanojan omasta menneisyydestä. Tältä pohjalta ei taida kenelläkään olla juuri mitään mahdollisuuksia vaatia toisilta oikeudenmukaisuutta. Kuka kykenee heittämään ensimmäisen kiven? Ollaan siis vain hiljaa ja annetaan kiusaajien kiusata. Eihän se näin voi mennä. Ihmisellä vain on sisimmässään tietoisuus oikeasta ja väärästä eikä sitä tee tyhjäksi edes oma kykenemättömyys elää oikein.
Suomalaisen yhteiskunnan suurin syy pitää suu supussa ihmisoikeuksissa on talous. Meidän hyvinvointimme perusta on ulkomaankauppa. Säilyttääksemme itsellämme hyvät olot on parempi olla elämöimättä muiden tekemisistä. On parempi olla vaatimassa oikeutta siellä, missä omat edut eivät vaarannu. Sen sijaan vaatimus ihmisoikeuksien toteuttamisesta – jopa omista eduista luopumisen uhalla – osoittaa jo aitoa halua oikeudenmukaisuuteen.
Ulkoministeri Stubb kirjasi toisaalla listaa niistä ryhmistä, joiden ihmisoikeuksia tulee puolustaa. Tämän päivän muotia on ilman muuta puolustaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Mediaseksikästä on myös ajaa lasten ja vanhusten oikeuksia. Tosin tässä törmätään kyllä tosi vahvaan seinään. Jos lapselle tulee antaa oikeus olla lapsi, mihin kaikkeen hallituksen tulee vaikkapa vain suomalaisessa yhteiskunnassa puuttua? Taitaa olla liian rankka urakka yrittää oikeasti ajaa lapsen oikeuksia olla lapsi.
Yksi mainitulta listalta puuttuu – ja sen mukana todella paljon. Siellä ei mainita ehkäpä kaikkein vaikeinta ihmisoikeusongelmaa, ihmisen oikeutta harjoittaa omaa uskontoaan. Uskonnonvapauden rintamalla kehitys on toki kehittynyt, mutta ei parempaan suuntaan. Tänäkin vuonna juuri tämän oikeuden polkeminen on maksanut monen ihmisen hengen. Välillä näyttää kuitenkin siltä, että aitoa tahtoa tämän osa-alueen korjaamiseen on kovin vähän. Tässä, kuten muissakin ihmisoikeuksissa kaikki lähtee alhaalta käsin, meidän jokapäiväisestä elämästämme.