Ihmisen äänellä

Kymmenet tuhannet ovat loppukesän viikoille tultaessa saaneet uusia voimia arkeensa myös hengellisiltä kesäjuhlilta. Oman liikkeen perinteiset juhlat tuttuine painotuksineen vahvistavat yhteenkuuluvuudentunnetta. Monelle ne edustavat hengellistä turvapaikkaa ja kiinnekohtaa muuttuvassa maailmassa ja opillisten tuulien tuiverruksessa.

Seurakuntien vanhustyön ja herätysliikkeiden kesäjuhlien väliin jää suuri enemmistö suomalaisia, joiden yhteys seurakuntaan ohenee hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Kirkolliset toimitukset, lapsityö, rippikoulu ja juhla-aikojen kirkossakäynnit pitävät näitä ihmisiä kirkossa. Neljä viidestä pitää itseään kristittynä ja luterilaisena, mutta usko kirkon opettamaan Jumalaan vähenee.

Kirkko on muuttuvassa tilanteessa jatkanut pitkälti perinteisten toimintojen linjoilla. Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt huoli niistä, jotka ovat kiinnostuneita hengellisistä asioista, mutta eivät piittaa sitoutumisesta. Tähän joukkoon kuuluu täysin maallistuneita ihmisiä, joilta Jumalan nimikin on ruostunut. Miten heitä vastaan tullaan seurakunnissa?

Jokaisen kristityn pitäisi katsoa peiliin ja kysyä, miksi kansaa lappaa ulos kirkosta, uskon kantajasta. Olisi hyväksyttävä se, että nykyihminen etsii eri tavoin kuin edelliset sukupolvet, ja opittava kuuntelemaan niitä, joille hengellinen kieli, kirkon toimintatavat ja käytännöt ovat aivan outoja.

Seurakuntaan on monia eri teitä. Viime laman aikaan diakonia toimi tienäyttäjänä seurakuntaan. Kun työtön sai apua tai hänen puolestaan rukoiltiin diakoniatoimistossa, hän koki, että apu tuli Jumalalta.

Maailmanlaajuinen tietoverkko on saanut ihmiset keskustelemaan uskosta ja uskonnoista. Viestejä vaihdetaan verkossa miljoonia joka päivä.

Hengellisyys nousee, kirkollisuus laskee. Seurakunnissa on korkea aika löytää uusia tapoja kommunikoida kristinusko uudelle sukupolvelle?