Ihmisen lähtö
2.9.2010
| Teksti: Freija Özcan

Kuopion yliopistollisessa sairaalassa pienelle pöydälle on sytytetty kynttilä. Klassinen kappale soi hiljaa. Omaisia tulee ovesta, halataan ja itketään. Huoneen ainoa asukki lepää hiljaa vuoteellaan, tai oikeastaan vain se, mitä on jäänyt jäljelle. Hän itse poistui juuri äsken rauhallisesti huokaisten, ja käsi, josta omaiset vielä hetki sitten pitivät kiinni, on nyt kylmä.
Näinhän sen pitäisi mennä muuallakin kuin kuopiolaisessa sairaalassa. Vaan kun ei. Tänä kesänä mediassa on keskusteltu kuolevien potilaiden pöyristyttävästä tilanteesta. Viimeiselle rajalle tulleet joutuvat makaamaan samassa huoneessa muiden potilaiden kanssa eikä kipulääkitystäkään ole aina hoidettu kunnollisesti. Omaiset nuokkuvat yöt tuolissa sängyn vieressä. Verhon sentään voi saada ympärille, mutta se ei eristä viereisen dementiapotilaan jatkuvaa huutoa.
Economist-lehden teettämän Quality of Death-raportin mukaan Suomi sijoittuu saattohoidon järjestämisessä 28. sijalle. Vertailussa oli mukana 40 maata. Vertailun kärkimaa on Iso-Britannia, jonka terveydenhuolto on muuten huonossa jamassa, mutta kuolevat osataan hoitaa. Kivut lievitetään ja rauhaa tarjoaa saattohoitokotien verkosto.
"Ei kukaan halua kuolemaan, ihmiset haluavat elää", kommentoi Helsingin terveyslautakunnan puheenjohtaja Jouko Malinen, jonka mielestä saattohoitotaloihin ei pääkaupungissa ole tarvetta vaan kuolevat hoidetaan akuuttisairaaloissa. Helsingissä kuolevia onkin tavattu odottelemassa päivystyksissä humalaisten ja veristen potilaiden seurassa.
Mutta mihin tästä keskustelusta on kadonnut varsinaisen kuoleman alan ammattilaisen, kirkon, ääni? Onko yksikään piispa jyrähtänyt, että kuolevia tulee kunnioittaa ja heidän omaisiaan tukea vaikeana hetkenä kaikin tavoin? Eikö kirkolle ole tullut mieleen korottaa ääntään seurakuntalaistensa pyhän ja rauhallisen lähdön puolesta?
Suurin osa meistä kirkon jäsenistä ei ole astumassa sukupuolineutraaliin avioliittoon eikä myöskään ymmärrä mitään uskonnollisesta kielipelistä ja siitä miten ja kuka toimittaa sakramentit oikein ja missä. Mutta kaikki me lopulta kuolemme ja toivomme, että voisimme lähteä arvokkaasti, ehkä sopia vielä asiamme ja että joku pitää viimeisellä rajalla kädestä kiinni. Ja että joku hoitaisi myös niitä vierellä valvovia omaisia, joihin kuoleman näkeminen jättää lähtemättömän jäljen.
Kirkolta on kaivattu jatkuvan repivän riitelyn sijaan jotain positiivista ja rakentavaa. Kannattaisiko tarttua nyt siihen, minkä se parhaiten osaa? Eikös kirkko ole sitä varten, että täällä kuollaan? Siitähän voisi löytyä jopa yhteistä maaperää kirkon riitaisille osapuolille.