Ikuinen jättää jäljen

Yksi valittu strategia, jonka avulla vastustetaan tätä kehityskulkua, on pyrkimys esitellä usko mahdollisimman modernina ja taipuisana. Valittu strategia pakottaa kahden rintaman taisteluun. Toisaalla on torjuttava iskut konservatiivien pesäkkeistä sisäpuolelta. Samaan aikaan on luotava mahdollisimman virtaviivainen kuva nykyisestä kristinuskosta.

Viime viikonlopulla pidetyssä nuorten Sytytä tämä sukupolvi -evankelioimiskonferenssissa vieraili amerikkalainen evankelista Becky Pippert. Hän lainasi puheessaan ranskalaista filosofi Simone Weilia. Weil rohkaisi ihmistä olemaan omana aikanaan relevantti, mutta jos haluaa todella jättää jäljen omaan aikaansa, on sanottava jotain joka on ikuista.

Pippert maalasi nuorten eteen meille kaikille tutun kuvan. Uudet tuulet puhaltavat. Uusi aika haastaa vanhat näkemykset. Voidakseen sopeutua uuteen vanhan on suostuttava taipumaan.

Mutta Simone Weilin ajatus toi mukanaan toisen puolen. On olemassa jotain, joka kestää kaikki tuulet ja tuiverrukset. Mikään uusi ei voi kaataa sitä, mikä on ikuista. Ja se, mikä on ikuista, toimii aina. Olkoon uusi miten uutta tahansa. Ikuinen kestää ajan esittämät haasteet.

Meillä on hallussamme sanoma ikuisesta. Tämä asetelma on suurelta osin sama myös muiden uskontojen kohdalla. Kun uskon sisällöstä etsii esille sen, mikä liittyy ikuiseen, on kaikki muu toisarvoista. Silloin myös tuo toisarvoinen voi tulla ja mennä, eikä se uhkaa ikuisen arvoa ja merkitystä.

Emme voi kieltää, etteivätkö kirkossamme monia ristiriitoja aiheuttavat kysymykset olisi tosia ja aitoja. Kuitenkin voimme ymmärtää sen, että oikea kuva kirkosta muodostuu syvimmiltään sen pohjalta, mikä on ikuista.

Entä jos jättäisimme kaiken aikaa ajallisissa pyörivän keskustelumme vähemmälle, ja puhuisimme siitä, mikä on ikuista?