Juuret auttavat myrskyissä

Lastenkasvatuksen tunnetuimpia iskusanoja on ollut sanapari ”juuret ja siivet”. Siivet nostavat meidät ja unelmamme lentoon. Katse suuntautuu rohkeasti tulevaisuuteen, kaikkeen uuteen. Sinne haluamme lastemme pääsevän.

Mutta mitä ovat nuo paljon puhutut juuret?

Viime viikolla aiheesta löytyi useitakin näkökulmia. Aiemmin politiikkamme näköalapaikalla toiminut Risto Volanen on ottanut tehtäväkseen muistuttaa meitä nimenomaan juuristamme. Hänen mielipiteensä Suomen Kuvalehdessä (SK 33/2012) avasi ymmärtämään, mihin johtaa sellainen tie, jossa yhteiskunta alkaa ohjailla uskonnonopetuksen sisältöä haluamaansa suuntaan. Volasen mukaan viime vuosisadan marxilaiset ja fasistiset yhteiskunnat ottivat katsomusopetuksen omiin käsiinsä, ja ne jäljet pelottavat. Juuri historian, siis juurien ymmärtäminen on välttämätöntä saadaksemme oikean kuvan.

Pari päivää myöhemmin toimittaja Saska Saarikoski pohti hieman sekavassa kirjoituksessaan suomalaista identiteettiä ja sen juuria (HS 19.8.12). Saarikosken lähtökohtana oli kapellimestari Esa-Pekka Salosen kritiikki kulttuuriministeri Arhinmäkeä kohtaan. Mitä tarvitaan luomaan kansallinen identiteetti? Miksi yhteisyytemme on hajoamassa? Onko meillä sellaista kansallista kulttuuria, vaikkapa kirjallisuutta, jonka sisällön ja sanonnat koko kansa tuntisi?

Saarikoski mainitsi ystävänsä 14-vuotiaan tyttären, joka ranskalaisessa koulussaan Brysselissä joutuu lukemaan Molierea, Emile Zolaa ja Homerosta. Toimittaja totesi: ”Ranskalaiskoulussa luetaan klassikot – tai itketään ja luetaan klassikot. Olisiko se ihan mahdotonta Suomessa?” Tähän retoriseen kysymykseen on helppo vastata: on se mahdotonta.

Omien juuriemme ohuus ja yhä kasvava haluttomuus ymmärtää historiaa kaventaa kaiken aikaa ymmärrystämme siitä, mistä elämässä syvimmiltään on kysymys. Tämä kehitys selittää myös sen, miksi me hyljeksimme kristillistä perintöämme.

Juurien tuntemisen puute johtuu useistakin syistä. Yksi ensimmäisistä on laiskuus. Emme viitsi nähdä vaivaa ymmärtääksemme historiaa ja sieltä löytyvää viisautta. Toinen syy on ylpeys. Kuvittelemme yhä edelleen elävämme kaiken kehityksen kärjessä. Olisimme siis muka viisaampia kuin vanhempamme tai isovanhempamme. Kokemus kuitenkin osoittaa, ettei näin ole.

Juuret eivät ole kehityksen este tai jarru. Ne ovat turva silloin, kun uudet tuulet äityvät myrskyksi ja uhkaavat viedä mennessään kaiken, myös sen arvokkaan, josta meidän ei pitäisi luopua. Hippunen nöyryyttä menneiden sukupolvien edessä voisi varjella meidät monelta myrskyltä.