Kasteen lahja velvoittaa

Tuntuu kuin kirkon odotettaisiin liittyvän muiden yritysten joukkoon kohottamaan kasvojaan ja muodostamaan oman brändityöryhmänsä. Kirkon odotetaan toimivan kuin Nokia, jossa pääjohtaja astuu silloin tällöin julkisuuteen ja kertoo oman yrityksensä tilasta. Kirkonkin tulee antaa markkinoille oma osavuosikatsauksensa.

Tällainen ajattelu on kuitenkin aivan liian helppoa kristilliselle kirkolle. Se kun ei ole mikään organisaatio vaan organismi, elävä yhteisö, Kristuksen ruumis.

Kun viime sunnuntaina luterilaisissa kirkoissa saarnattiin kasteen armosta, on tuostakin uskomme yhdestä ydinkohdasta tullut osa kirkon kevyttä brändiä. Kaste on lahja, se on jotain, jonka me saamme. Jumala antaa ja me saamme. Ja juuri näinhän se on.

Mutta kasteeseen kuuluu paljon enemmän, jotain sellaista, joka liittyy myös keskusteluumme kirkosta ja sen olemuksesta. Kaste liittää ihmisen kristillisen kirkon jäsenyyteen. Tätäkin enemmän kaste on myös kutsu seurata kirkon Herraa.

Kirkon ongelma ei ole siinä, etteikö se tietäisi, mitä pitää tehdä, eikä edes siinä, etteikö se osaisi tehdä tarpeellisia asioita. Ongelma on siinä, että niin harva tähän yhteisöön kasteen kautta sitoutuneista lähtee toimimaan.

Jokainen arvostelu kirkosta on aina väärä, koska jossain kolkassa tehdään juuri sitä, mitä kritisoija kirkolta pyytää. Jokainen vain arkkipiispalle osoitettu toivomus ja jopa vaatimus kirkon suuntaan osoitetaan osittain väärään osoitteeseen.

Kirkon ylin johto ei sijaitse Suomessa kirkkohallituksessa. Se on näkymättömissä. Siksi kirkon vaikutusta ihmisten elämään ei voi ohjailla viime kädessä hallinnollisilla tai markkinoinnillisilla päätöksillä. Tuhat paneelikeskustelua ei saa aikaan enempää kuin yksi kastettu jäsen, joka ottaa Herransa kutsun todesta ja alkaa elää uskoaan todeksi. Hienot iskulauseet ja sloganit jäävät aina vain paperiksi, ellei kukaan ojentaudu niiden mukaan.

Kirkko valitsi kolmeksi vuodeksi tärkeimmäksi teemakseen pyhän. Kun seuraa kastettujen kristittyjen toimintaa vaikkapa viime syksyltä, vuosiaihe ei oikein näytä saaneen käytännön kannatusta. Työryhmät eivät tätä kirkkoa pelasta. Sen pelastus on kirkon Herrassa ja niissä jäsenissä, jotka suostuvat tuon Herran seuraajiksi päivittäin.