Suruttomuus on kristillisen kilvoituksen päämäärä.
Keskiviikko 23. toukokuuta. Nimipäivää viettää Lyydia, Lyyli, Lydia

Laupiaan samarialaisen haaste

27.5.2010
| Teksti:  Hannu Nyman

 

Suomalaiset pyhiinvaeltajat ovat tehneet kymmenien vuosien ajan matkaa Pyhälle maalle. Lähes aina on kuljettu myös matkaa Jerusalemista Jerikoon. Ennen muinoin matkan puolivälissä pysähdyttiin ratsastamaan kamelilla Laupiaan samarialaisen majatalossa, Samaritan Innissa. Mutta ajat muuttuvat, ja me muutumme aikojen myötä.

 

Kun tänään ajaa Jerusalemista Jerikoon, tie ei ole enää autio eikä tyhjä, niin kuin se oli Jeesuksen aikana. Aikanaan varsin vaatimaton Jerusalemin kaupunki laajenee kaiken aikaa, ja laajenemisen suunta on sinne missä on tilaa, autiomaahan. Tämä prosessi sinänsä näyttää herättävän kritiikkiä kaikkialla maailmassa – täysin tyhjän autiomaan asuttaminen.

 

Raamatun kertomuksen mukaan Jerusalemista Jerikoon kulkenut ja raa'asti ryöstetty mies sai apunsa yhdeltä ihmiseltä. Muukalaisella oli lähimmäinen, joka häntä auttoi. Kun tuo samainen muukalainen tarvitsee tänään apua, hän voi turvautua lukuisiin erilaisiin järjestelmiin. Matkan varrelta löytyy muitakin avun tarjoajia.

 

Toimiiko laupiaan samarialaisen vertaus siis lainkaan enää meidän aikanamme? Tarvitaanko enää lähimmäisen rakkautta?

 

 Meillä Suomessa käytävä keskustelu maahanmuuttajien auttamisesta tuntuu kulkevan samaan suuntaan sen kehityksen kanssa, joka näkyy moottoriteillä Jerusalemista Jerikoon. Enää ei tarvita laupiasta samarialaista. Vastuu sysätään järjestelmälle. Onko näin myös kristillisen seurakunnan kanssa? Kuka meistä asettuu oikeasti hädänalaisen rinnalle? Pelkäämmekö, että meitä käytetään hyväksi, narutetaan hyvää hyvyyttämme auttamaan? Entä sitten? Teimmekö me jotain väärin? Onko tärkeämpää huolehtia avun kaikki kriteerit täyttävistä yksityiskohdista enemmän kuin ihmisestä, joka apua tarvitsee?

 

Yksi asia laupiaan samarialaisen vertauksessa on minua kiusannut. Lähimmäistään auttanut antoi ensiavun, vei ryöstetyn majataloon ja jätti hänet sinne luvaten hoitaa rahalla sen, mitä onnettoman hoitaminen tulisi maksamaan. Kuitenkin hänet nostettiin esimerkiksi auttajasta. Kuka oli todellinen apu ryöstetylle? Eikö majatalonpitäjä, joka suostui ottamaan pitkäaikaisen vastuun huonossa kunnossa olevasta? Vaikka rahaa tarvitaankin auttamisessa, me emme saa hoitaa vastuutamme yksinomaan sen kautta.

 

Syvimmiltään meidän ongelmamme maahanmuuttajien, aivan yhtä lailla kuin omienkin hädänalaisten kansalaistemme auttamisessa on se, että emme halua panna itseämme likoon, vaan siirrämme vastuun toisille. Ehkäpä juuri lähimmäisen rakastamisessa testataan kaikkein vahvimmin meidän oma arvomaailmamme. Ehkäpä juuri siksi yksi kaikkein yleismaailmallisin opetus on puettu kaikille yhteiseen muotoon: ”Kaiken, minkä toivot tehtävän itsellesi, tee se ensin heille.”

 

>>

Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin