Leimakirves heiluu

Menneellä viikolla saimme ainakin kaksi käytännön näyttöä päätoimittajan oikeista arvioinneista.

Ensin käytti ääntään Helsingin seurakuntayhtymän, maailman suurimman luterilaisen seurakuntayhteisön jäsenlehti Kirkko ja kaupunki, joka julkaisi näyttävästi koko aukeaman artikkelin fundamentalismista. Kun fundamentalismin leimakirveellä lyödä humauttaa, niin siinä kaatuu sellaistakin puuta, joka itse tahtoisi kirkon metsässä kasvaa. Kovin heppoisilla perusteilla niputettiin koko viides herätysliike kytköksiin helluntailaisten kanssa ja sitä kautta juuriltaan amerikkalaiseksi. On tässä nielemistä niillä sukupolvilla, jotka vaikkapa Kansan Raamattuseuran piirissä eivät olleet kuuna päivänä kuulleet minkäänlaista amerikkalaisuuteen viittaavaa.

Jostain selittämättömästä syystä Helsingin seurakuntayhtymän äänenkannattaja pyrkii ajoittain näpäyttämään ja hämmentämään niitä kirkon jäseniä, jotka ihan oikeasti tahtovat vielä uskoa Raamattuun Jumalan ilmoituksena. Ja jos se ei onnistu muuten kuin muuntelemalla totuutta, niin olkoon sitten niin.

Lehden julkaiseman artikkelin kirjoittaja oli löytänyt suomalaisen fundamentalismin lähtökohdaksi lokakuun alussa 1945 syntyneen Sana-lehden, joka ”otti voimallisesti kantaa juutalaisten puolesta, mutta niin tehdessään se omaksui selvästi fundamentalistisen näkemyksen historiasta”. Tässä lienevät Kirkko ja kaupunki -lehden lähettämät 65-vuotisonnittelut Sanalle. Jos juutalaisten puolesta puhuminen vuonna 1945 hirvittävien juutalaisvainojen jälkeen oli fundamentalismia, niin sitä kunniamainintaa on syytä kantaa ylpeydellä. Oliko niin, että tuohon aikaan muut kristilliset lehdet eivät asettuneet juutalaisia tukemaan?

Mutta osataan sitä muuallakin. Päätoimittaja Teinilän näkemys äänenpainojen kovenemisesta näkyi ja kuului myös Luther-säätiön viime viikonvaihteessa järjestämässä pappisvihkimyksessä. Samaan aikaan, kun kirkon piispojen toivotaan ja edellytetään pitävän koossa eri puolille rimpuilevaa Kristuksen seuraajien joukkoa, niin yksi jos toinenkin taho pyrkii tekemään samaisten piispojen tehtävän mahdollisimman vaikeaksi.

Mikä merkillinen riitelemisen piru tähän kirkkoon on mennyt? Onko todella niin, että näin toimimalla saamme ulkopuolella meitä seuraavat uskomaan kuinka hienoa on uskoa ja elää Jeesuksen opetuslapsina tässä ajassa?