Mediamissio ja kansankirkko
6.10.2011
| Teksti: Hannu Nyman
Pääkaupunkiseudulla meneillään oleva mediamissio ”Mahdollisuus muutokseen” on ylittänyt puolivälin. Kampanja on käänteisversio 1981 toteutetusta ”Tässä elämä” -kampanjasta kahdesta syystä.
Silloin seurakuntien vapaaehtoiset ottivat puhelimitse yhteyttä ihmisiin, nyt annetaan puhelinnumero, johon ihmiset voivat itse niin päättäessään soittaa. Toinen ero on siinä, että tuolloin lähes puolet suomalaisista talouksista tavoittanut kampanja toteutettiin yksinomaan luterilaisten seurakuntien toimesta. Nyt näitä seurakuntia on mukana vain kourallinen.
”Mahdollisuus muutokseen” on saanut osakseen melkoista kritiikkiä nimenomaan luterilaisilta. Sen katsotaan olevan ristiriidassa niin sanotun kansankirkko-ajatuksen kanssa. Kritiikissä täsmennetään vielä, että kaikenlainen kääntymykseen kehottaminen ei sovi sille ajattelulle, jonka mukaan jokainen seurakuntalainen on ihan kelpo ja kunnon kristitty. Ei häntä tarvitse enää mihinkään muutokseen kehottaa.
Jälkimmäinen perustelu lähentelee jo melkeinpä irvokkuutta, kun lueskelee mediamission keskeistä materiaalia, missiokirjasta. Lukiessa vaikkapa entisen huippukitaristin tai entisen rikollisjengin johtajan kertomuksia, tuntuu uskomattomalta ajatella, että heille joku olisi tarjonnut ainoaksi avuksi lohdutusta olla aikanaan vain sellainen tavallinen luterilainen kristitty.
Joidenkin on myös vaikeaa sovittaa yhteen missiota ja kansankirkkoa. Toisaalta, eikö juuri kansankirkon olemukseen kuulu pitää yhteyttä omiinsa. Jos ”kansankirkosta” kaksi prosenttia käy jumalanpalveluksissa, niin kuka pitää yhteyttä niihin 98 kadonneeseen lampaaseen? Nyt siihen olisi mahdollisuus, mutta miksi kansankirkko piiloutuu?
Kirkkohallitus hyväksyi aikanaan ohjelman ”Meidän kirkko – strategia 2015”. Siinä sanotaan: ”Tavoitamme jokaisen jäsenemme laadukkaasti vähintään viisi kertaa vuodessa.” Tässä olisi ollut tälle vuodelle yksi erityisen laadukas tapa. Ei tunkeileva, ei ahdistava, vaan tarjous. Mediamissiohan toimii nimenomaan niin päin, että ihmiset saavat omasta tahdostaan ottaa yhteyttä seurakuntaan.
Hän, joka puhuu pääkaupunkiseudulla kansankirkosta, on auttamatta ajastaan jäljessä. Tämä seutu ei ole enää pelkästään kristillisten kirkkojen aluetta. Täällä asuu kymmeniä tuhansia mihinkään kristilliseen kirkkoon kuulumattomia. Pääkaupunkiseudusta on tullut lähetyskenttä. Eikö koko kristillisen kirkon todellinen missio ole näiden ihmisten tavoittaminen evankeliumilla? Vai haluammeko unohtaa sen, että olemme lähetettynä maailmaan myös täällä Suomessa?