Ratkaiseva "tahdon"

Sen jälkeen kirkkohäistä unelmoivat vihkiparit poikkeaisivat ensin maistraattiin vihittäviksi ja sieltä kirkkoon siunattaviksi. Vaarana tietysti olisi, että kirkkohäiden toivossa kirkkoon kuuluvat pintaliitäjät eroaisivat kirkosta. Ja mitäpä rippikouluunkaan enää hyödyttäisi mennä - eihän siunauksen saaminen sen käymistä vaadi.

Mutta ainakin ongelma saataisiin ratkaistua. Vai saataisiinko? Homoparien kirkollisesta siunaamisesta riideltäisiin joka tapauksessa. Eikä vihkimisoikeudesta luopuminen ole mikään pikkujuttu.

Kun 90-luvulla Suomen helluntaiherätyksessä keskusteltiin vilkkaasti mahdollisuudesta rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, yksi merkittävimmistä argumenteista rekisteröitymisen puolesta oli juuri vihkimisoikeus.

Tuolloin kahdeksankymppinen herätysliike oli jo alkanut vakiintua. Helluntailaisia oli oltu jo useammassa sukupolvessa, ja avioliittoon vihittäviä harmitti, kun seurakunnan omalla pastorilla ei ollut vihkilupaa toisin kuin luterilaisilla ja Vapaakirkon papeilla. Oltiin ikään kuin vähän huonompia, ja nouseva helluntailainen itsetunto halusi jo olla jotain muuta kuin lahko.

Häät pidettiin toki seurakunnan tiloissa ja vastavihitty pari siunattiin, mutta ei se riittänyt. Onhan aivan toista sanoa se ihan oikea ratkaiseva "tahdon" alttarilla sukulaisten, ystävien ja Jumalan edessä kuin pikapikaa kolkossa maistraatissa muutaman todistajan läsnä ollessa. Se on juhlallisempaa ja saa syvemmän merkityksen. Siinä jo tuntee siirtyvänsä yhdestä olemisesta toisenlaiseen.

Siunaus on ihana asia, mutta vihittävälle pariskunnalle siitä on valovuosi matkaa niihin kaiken muuttaviin sanoihin, joissa julistetaan nainen ja mies aviopuolisoiksi. Sen merkitystä ei pidä vähätellä.

Siksi luterilaistenkaan ei pidä kevyesti luopua hankitusta oikeudesta - ja eiköhän kahdeksankymmenen vuoden kuluttua pappien vihkioikeuden puute ala jo harmittaa myös Luther-säätiön naimaikäistä nuorisoa.