Subsidiariteettiperiaatetta etsimässä

Perhesurmia arvioineet ovat lähes poikkeuksetta selittäneet ongelmien syyksi yhteisöllisyyden katoamisen. Ihmiset, ja monet perheet sen mukana, jäävät yksin. Muutot työn perässä katkovat siteitä sukuun. Parisuhteen kriisejä ei rohjeta kertoa muille. Asuminen lähiössä tai kerrostalossa ei ole mikään automaatti yhteyden syntymiseen muiden kanssa. Virallista apua olisi kyllä tarjolla, mutta se ei näytä tavoittavan todellisia tarvitsijoita.

Yhteisöllisyydestä toki puhutaan, mutta paljo puhuminen peittää karun todellisuuden. Menossa on myös sellaisia laajoja kehityskulkuja, jotka päinvastoin estävät erilaiset yritykset luoda yhteisöllisyyttä.

Kun meille aikanaan myytiin jäsenyyttä EU:ssa, tulevaa autuutta markkinoitiin hienolla sanalla ’subsidiariteettiperiaate’, joka käännettiin läheisyysperiaatteeksi. Sen mukaan tulevaisuuden Eurooppa ei ole valtioiden, vaan alueiden Eurooppa. Päätösvaltaa siirretään alemmaksi, pienempiin yhteisöihin, lähelle tavallista ihmistä.

Toisin on käynyt. Meneillään oleva kehitys pyrkii aina vain suurempiin yksiköihin. Kunnat yhdistetään vielä isommiksi kokonaisuuksiksi. Valtioiden osalta kehitys kulkee aivan päinvastaiseen suuntaan kuin oli puhetta. Päätösvalta ei siirry alaspäin, vaan ylöspäin, yhä kauemmaksi tavallisen ihmisen elämästä. Ja vain yhdestä syystä: rahan tähden. Kaukana on unelma alueiden Euroopasta.

Yhteisöllisyyden hankaloittaminen näkyy myös toisaalla. Talkootyötä pyritään vaikeuttamaan monin tavoin. Kolmannen sektorin yhdistyksiä, jotka tahtovat auttaa ihmisiä, syynätään kissojen ja koirien kanssa, jotta niitä päästäisiin arvonlisäverottamaan. Valtio, se iso, kun tarvitsee kaiken aikaa meidän varojamme. Vetoaminen yleishyödyllisyyteen tulee hankaloittamaan tulevaisuudessa monen paikallista apua tarjoavan yhteisön toimintaa.

Ainoa koko maan kattava yhteisöllinen verkosto, jonka perusperiaatteisiin yhteisöllisyys ja lähimmäisapu on kuulunut sen syntymästä asti, on kristillinen seurakunta. Luterilaisten seurakuntien verkosto kattaa koko Suomen pinta-alan. Se lienee monin paikoin viimeinen turva löytää yhteys ihmisten kesken. Nyt vain rohkeutta ja lisää hyviä ideoita seurakuntiin, niin tämän maan pahoinvointia voidaan merkittävästi auttaa.