Uskonoppi autuuteen

Varsin moni palkinnon saajaa arvostellut ilmaisi jossain kohdin kritiikkiään sen, että ehdoton, selkeä ja ennen muuta nykyisestä yleisestä mielipiteestä eriävä mielipide on väärin. On annettu ymmärtää, että kukaan ei voi asettua toisen yläpuolelle sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Kukaan ei voi sanoa toiselle, uskooko tämä oikein vai ei. Tämä on nykyinen Uskonoppi autuuteen.

Tässä suhteessa me todellakin elämme ainutlaatuista aikaa. Eikö ihmiskunnan, ja siinä varsinkin uskontojen historia, ole paalutettu juuri näillä oikeassa olemisen merkeillä. Jokainen kirkkokunta on ilmaissut oman oikean oppinsa voidakseen erottua muista. Tarve erottua muista, jotka uskovat väärin, on ollut osa ihmiskunnan historiaa. Näinhän me luterilaisetkin seisomme omien Tunnustuskirjojemme takana. Vai seisommeko?

Itse asiassa, jos katsomme vielä kauemmas historiaan, törmäämme niihin seitsemään ekumeeniseen kirkolliskokoukseen vuosien – välillä, jolloin kristillisen uskon opillinen sisältö lyötiin melko lujasti kiinni. Sen jälkeiset eri kirkkokuntien tiivistykset ja omat tulkinnat liittyvät suurelta osin noihin alkuaikojen päätöksiin ja näkemyksiin.

Nykyisen kaiken suhteellistamisen keskellä nousee luonnollisesti esiin yksi peruskysymyksistä: kuka puhuu kirkon äänellä, kuka sanoo kirkon kannan johonkin asiaan. Mediapalkinnon jakamisen yhteydessä nousi sielläkin esiin viime aikojen suosituimpiin vastauksiin kuulunut ajatus. Sen mukaan jokainen kirkon jäsen käyttää kirkon ääntä. Katugallupilla saamme tietää, mitä kirkko opettaa. Siinä saattaa moni kirkon hierarkian ylärakenteessa joutua puolustamaan reippaitakin kannanottoja. Mutta kun ne kerran ovat kirkon ääni, niin toki niitä pitää puolustaa.

Yksi myönteinen kehitys tästä kaikesta luulisi seuraavan. Nyt luulisi uskonsotien ajan olevan kaukana, ellei peräti mahdoton. Jos jokaisen näkemys on yhtä oikea, ei saa edes riittävää joukkoa kokoon käydä toisten kimppuun. Paitsi tietysti kaikki yhtenä miehenä niiden kimppuun, jotka ovat niin tosikkomaisia, että pitävät käsityksistään kiinni silloinkin, kun ne eivät suostu taipumaan aikamme yleisen mielipiteen muottiin.

Silti mieltä jää kaivamaan kysymys: onko uskossamme enää mitään sellaista, mikä ei perustu vain sinun tai minun mielipiteille?