Vapaus karkaa käsistä

Juuri tähän hetkeen tuntuu osuvan kohdalleen varsin arvostetun, poliittisesti sitoutumattoman, maailman maiden vapautta arvioivan järjestön Freedom Housen vuosiraportti. Sen johdannossa todetaan: ”Globaali, maailmanlaajuinen vapaus on laskenut viidettä vuotta peräkkäin. Tämä on pisin yhtäjaksoinen laskukausi järjestön historiassa tutkimusten 40-vuotisen historian aikana.”

Freedom Housen tutkimusten mukaan kehitystä huonompaan suuntaan on tapahtunut 25 maassa. Järjestön omien luokitusten mukaan täysin vapaiden maiden lukumäärä laski viime vuonna 89:stä 87:än. Kehitys aiemminkin vapautta vailla olevissa maissa on kulkenut yhä huonompaan suuntaan. Sellaiset maat kuin Venäjä, Kiina, Egypti, Iran ja Venezuela ovat entisestään kiristäneet otettaan kansalaisistaan ilman, että läntinen maailma mitenkään reagoi siihen.

Freedom Housen raportin mukaan Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka ovat olleet demokratian kannalta katsottuna maailman heikointa aluetta vuosikausia – ja ovat sitä edelleen.

Järjestön raportin kirpeintä luettavaa on sen kritiikki niitä maita kohtaan, joissa vallitsee vapaus. Demokraattisesti hallitut maat ovat antaneet yksinvaltiaille lähes täydet valtuudet toimia vapaasti. Tällä hetkellä maailmassa on enemmän diktaattoreita kuin kenties koskaan aikaisemmin. Ja vapaa maailma seuraa sivusta, enintään rauhoittelee niitä, jotka pyytävät tekemään jotain asialle.

Tähän yhteyteen sopii hyvin usein kuultu aforismi: ”Pahinta pelkuruutta on se, että tietää, mikä on oikein, eikä tee sitä.”

Miksi me emme tee mitään? Miksi johtajamme vetäytyvät toinen toisensa jälkeen erilaisten selitysten taakse? Eivätkö nuo sadat miljoonat olekaan meidän lähimmäisiämme?

Kun me puhumme maailmantaloudesta, silloin olemme yksi, globaali kylä. Kaikki kuulumme yhteen. Mutta kun tulee puheeksi tämän kylän asukkaiden yhdenvertainen asema ihmisenä oikeuksine ja velvollisuuksineen, emme olekaan enää yksi kylä. Jokainen huolehtikoon omista asioistaan.

Emmekö voisi rehellisesti myöntää, että tätä maailmaa ohjaa Mammona. Tällainen jatkuva leikittely, jossa pienet ihmiset ovat pelinappuloina, johtaa yhteen ainoaan päämäärään: me kaikki olemme kohta jonkin järjestelmän lapsia. Silloin ainakin meitä yhdistää yksi yhteinen asia: unelma vapaudesta.

Vieläkö joku jaksaa oikeasti taistella sellaisten arvojen kuin vapaus ja lähimmäisenrakkaus puolesta?