7.12.2017Teksti: Lauri Kemppainen


 

Daikinin adventtisaarna Isän sylissä

Mitä syytä räp-muusikko ja pappi Daikinilla on kadehtia keskiaikaa?


Hän kertoo sen tässä adventtisaarnassaan.

 

Uusi kirkkovuosi on alkanut ja heti minulla on tunnustettavaa. Ensimmäisen adventtisunnuntain aamuna olen jo ehtinyt kadehtimaan. Olen kadehtinut keskiajan ihmisiä.

 

Ei sillä, että varsinaisesti kaipaisin ruton uhkaa. Tai aikaa ennen sähköjä ja vesihanoja. Myönnän auliisti, että keskiajan ihmiset elivät olosuhteissa, joiden perään on turha haikailla. Mutta silti tunnen kateuden pienen piston sydämessäni kun mietin heitä.

 

Syy on maailmankatsomuksellinen. Kulttuurihistorioitsija Egon Fridell kuvailee keskiajan ihmisen mielenmaisemaa näin: ”Kaikkialla nähtiin korkein kaikista realiteeteista, Jumala: kaikki oli jumalallista… Kaikessa nähtiin symboli: niin suurimmassa kuin pienimmässä, ajattelussa ja toiminnassa, rakkaudessa ja vihassa, syömisessä ja juomisessa, synnyttämisessä ja kuolemisessa.”

 

Kuulostaa huikealta: nähdä koko maailma viittaamassa kohti Jumalaa, todistamassa Rakkaudesta, joka – Danten sanoin – ohjaa auringon ja kaikki tähdet. Nähdä maalliset puuhamme, kiireemme, ilomme ja murheemme osallisena pyhästä todellisuudesta.

 

”Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie” – siinä tiivistettynä elämän hahmottamisen raamit keskiajalla. Eikä vain yksilön vaan koko yhteisön tasolla. Minusta olisi kiehtovaa kokea tällainen maallistumista edeltänyt eurooppalainen kulttuuri-ilmasto. Tuntea, kuinka koko yhteiskunta suorastaan hengittää kirkkovuoden tahtiin.

 

* * *

 

Ehkä olen toivoton romantikko. Näkyyhän kirkkovuosi monen mielestä Suomessa vielä liikaakin. Ja on uskonnon yksityistymisestä toki hyvääkin seurannut: ainakaan emme enää vangitse ja tapa toisiamme uskontulkinnan nimissä.

 

Mutta silti mietin usein, kuinka arkiseksi ja latteaksi kulttuurinen mielikuvituksemme on käymässä. Siinä missä vuoden pimein aika sai ennen valokseen kirkkauden kuninkaan odotuksen, saa se nyt ympärivuorokauden avoinna olevan Prisman.

 

Koska mitä sitä kieltämään: me elämme jo kulttuurissa, jonka suurin yhteinen kertomus on oman elintason kasvattamisen kertomus. Muut kertomukset – kuten vanhana perintönä tämä kristillinen kirkkovuosi – saavat toki elää siinä ohessa. Mutta kulttuurisena voimana niiden rooliksi jää lähinnä ripotella pikantteja mausteita kukoistavan kulutuksen sankaritarinaan.

 

Liioittelenko? Ehkä liioittelen. Mutta en välttämättä.

 

Esimerkiksi tuoreen amerikantuomisen, ostosperjantai Black Fridayn markkinoinnilla pyrittiin luomaan kuvaa merkittävästä yhteisöllisestä tapahtumasta, lietsomaan ostosvimmaa suorastaan hurmoksellisiin kierroksiin. Ehkä mainonnalla pyrittiin saamaan aikaan jotain samaa, mistä ensimmäisen adventin evankeliumissa kerrotaan.

 

Väkijoukko rynnii Jeesuksen ympärillä, ihmiset huutavat ja ylistävät. Vallatonta toimintaa, kerta kaikkiaan, mutta ymmärrettävää, kun kyseessä on sentään Jumalan voimatekoja ihmisten keskellä tehnyt opettaja – Messiaaksikin arveltu – Hän, joka tulee Herran nimessä. Onko siis ihmekään, jos tytär Jerusalemin riemu meinaa karata vähän käsistä.

 

Tämän päivän Suomi-neitoakin kyllä kehotetaan heittäytymään vähän hulluksi, villiintymään, riemuitsemaan. Mutta siksi, että mikroaaltouuni on alennuksessa, että television saa lisätuumilla tuunattuna. Kohotkaa siis korkeiksi portit, avartukaa ikiaikaiset ovet: pölynimuri tulee puoleen hintaan!

 

Siispä sinä keskiajan ihminen – sinä, joka näit kaikkialla korkeimman kaikista realiteeteista, Jumalan; sinä, jolle kaikki oli jumalallista – minä kadehdin sinua. Omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni.

 

* * *

 

Tarkoitukseni ei tietenkään ole vähätellä kodinkoneita tai päivittäistavarakauppoja. Alennusorgioitakaan en nyt kyseenalaista, vaikka pelkäänkin, että köyhäähän niissä usein karnevaalin kaavussa kyykytetään.

 

Tarkoitukseni on yksinkertaisesti haastaa meitä elämään kirkkovuotta todeksi yhä vahvemmin: niin sanoilla, teoilla kuin tekemättä jättämisilläkin. Haastaa meitä osoittamaan päivittäin, mikä on elämämme suurin kertomus.

 

Sillä mitä on uusi älypuhelin sen vavisuttavan vision rinnalla, että kirkkauden kuningas saapuu; saapuu tuomaan valon kuoleman varjon maahan; saapuu kantamaan synnin ja ohjaamaan jalkamme rauhan tielle! Mitä on mahdollisuus yölliseen kauppareissuun sen rinnalla, että kirkkauden kuningas sanoo vangituille: ”Lähtekää!”, sanoo pimeydessä viruville: ”Tulkaa valoon!”

 

On meidän vuoromme todistaa odotuksesta, johon yksikään ostosparatiisi ei kykene vastaamaan. On meidän vuoromme ilmentää riemua siitä, että kaikkialla on Jumala, että kaikki on jumalallista.

 

Saakoon siis hoosianna – tuo Jumalalle osoitettu avunpyyntö ja ylistyshuuto – yhä ravistella kulttuurin rakenteita, saakoon se surutta suhteellistaa kaiken muun.

 

”Kiellä opetuslapsiasi!” Jeesusta käsketään evankeliumissa, mutta Jeesus vastaa: ”Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat”.

 

On meidän vuoromme nousta ja laulaa Hoosianna.

 

Ja tehdä se niin kuuluvasti, että kivet saavat olla vaiti.

 

Lauri Kemppainen on rap-artisti, pastori ja teologian tohtori, joka on kotoisin Kainuun Hyrynsalmelta. Hän toimii Helsngin piispan Teemu Laajasalon teologisena erityisavustajana.

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä