21.12.2017Teksti Heli KarhumäkiKuvat Jani Laukkanen

Urho Luomasen
salattu pienoismaailma

pienoisrakentaja8Mittasuhteiltaan tarkka Lapuan tuomiokirkko tapuleineen ja ympäröivine kivipaasiaitoineen.


Tässä ne vihdoin ovat: lapualaisen Urho Luomasen pienoismallit nähtävinä ensimmäisen kerran. Viime tammikuussa menehtyneen taiturin kädenjälki on lähes uskomaton, sillä kaikki on rakennettu yhdellä kädellä.
”Oletko Heli koskaan nähnyt Luomasen Urhon tekemiä pienoismalleja? Sinä kuule pitäisit niistä!”
Näin kysyi eräs lapualainen ystäväni, joka tietää innostukseni nukkekoteihin, pienoisrautateihin ja muihin miniatyyreihin. Jo samana päivänä soitin Luomaselle ja kysyin, saisinko tulla katsomaan hänen pienoismallejaan. Hän ilahtui soitosta ja toivotti minut tervetulleeksi.
Hyväntuulinen eläkeläinen, tuolloin 82-vuotias, asui omakotitalossa, jossa hän omaishoitajana huolehti pyörätuolilla liikkuvasta, reuman heikentämästä vaimostaan. Vilkas ja valoisa puoliso Pirkko osallistui jutusteluun, ja sanoi vieraiden olevan mukavaa vaihtelua elämään.
Jo pieni vilkaisu ympärille kertoi, että isäntä on taitava nikkari. Kodissa oli paljon hänen veistämiään käyttö- ja koriste-esineitä. Huolella hoidetussa puutarhassa kohosi leikkimökkinä kaksikerroksisen pohjalaistalon kopio ja jokirannassa nikkarityyliin koristeveistetty huvimaja.
Kerroin Urholle kuulleeni, että hän on valmistanut Lapuan tuomiokirkon pienoismallin. Kyllä vain. Se löytyi olohuoneesta, ja sen nähdessäni saatoin vain huokaista.
Siinä se oli, Carl Ludvig Engelin suunnittelema kotikirkkoni täydellisenä, mutta kutistettuna. Oli koristeelliset ikkunat ja aurinkokuvio oven yllä, kellotapulin tornissa metallinen tuuliviiri. Kirkkopihalla olivat kaikki sotiemme muistomerkit, ja kesäisessä miljöössä kukoistivat puut ja pensaat. Kaiken ympärillä kivipaasiaita rautaketjuineen.

Vaatimaton rakentaja

Minä katselin ja ihastelin, ja Urhoa se kovasti miellytti, vaikka vaatimattomana hän työtään vähättelikin.
- Eihän tämä nyt niin ihmeellistä ole, tällainen harrastus. Kun jostakin on innostunut, niin mikseipä sitä oppisi, hän pohdiskeli.
Katsoin Urhon vasenta, tyhjää paidanhihaa. Hänelle itselleen ei tuntunut olevan kummoinen juttu, että nikkarointiin oli käytössä vain yksi käsi. Lyhyesti hän kertoi, missä oli kätensä menettänyt: pikkupoikana pommileikeissä.
- Sitä on nuoresta asti tottunut keksimään keinot, joilla pärjää, hän sanoi.
Tästähän pitää tehdä juttu lehteen, jotta muutkin näkevät nämä, sanoin Urholle.
- Ei tehdä, hän sanoi hymyillen.
- Se on ihan mukavaa, kun tullaan kotiin kehumaan, mutta en minä halua lehteen.
Urho ei ollut ylipuhuttavissa. Monet toimittajat olivat yrittäneet. Kun Lapuan tuomiokirkkoseurakunta täytti pyöreitä vuosikymmeniä, tuomiorovasti kävi pyytämässä kirkon pienoismallia näytille seurakuntatalolle. Urho ei suostunut. Edes valokuvaa hän ei antanut kirkosta ottaa. Siihen minunkin oli tyydyttävä.
Pari vuotta sitten sain suru-uutisen Pirkon kuolemasta. Tämän vuoden tammikuussa kellot soivat Urholle.
Kun syyskesällä ajelin Luomasen talon ohi, mietin, antaisikohan hänen poikansa tehdä vihdoin kunniaa isänsä mestariteoksille. Tartuin taas puhelimeen.

pienoisrakentaja10
Markku Luomanen luovuttaa Lapuan tuomiokirkkoseurakuntaan nähtäville isänsä mestariteoksen, Lapuan tuomiokirkon pienoismallin.

Kipinä syttyi 1960-luvulla

Markku Luomanen, Urhon ainut lapsi, puhaltaa pölyä Kauhavan kirkon katolta. Punatiilinen pyhäkkö on kaapin päällä osina. Se jäi kesken, ja rakentajaa sen loppuun saattamiseen ei ole.
- Isä teki pientä ja kaunista, minä teen lujaa ja rumaa, Markku kuittaa.
Markku arvioi isänsä harrastuksen alkaneen 1960-luvulla tämän työskennellessä Maa ja vesi Oy:n piirtäjänä. Kun pumppaamorakennuksesta tarvittiin kolmiulotteinen malli, Urho otti tehtävän hoitaakseen. Kukaan ei tiedä tarkoin, miten yksikätinen mies pystyi toteuttamaan taidokkaan, pikkutarkan työn, joka vaati pienten osien leikkaamista, hiomista, maalaamista ja liimaamista. Mutta kiitosta se sai, ja se antoi Urholle kipinän harrastukseen.
Seuraavina vuosina hänen kotiverstaassaan alkoi valmistua lukuisia pienoismalleja: oma lapsuudenkoti Kauhavalla, puolison lapsuudenkoti Lapuan Takaluomalla, perheen yhteinen omakotitalo. Joskus Urho alkoi valmistaa toista ennen kuin edellinen oli valmistunut.
Sitten tulivat kirkot.

kauhvankirkko
Kauhavan punatiilikirkko oli jo pitkälti hahmollaan.

Kipeä suhde uskoviin

Markku muistaa, miten isä asteli Lapuan tuomiokirkon pihamaalla, katseli kirkon kupolia ja tapulin tornia, mittaili silmämäärällä ja rullamitalla – ja totesi lopulta, että piirustukset tähän tarvitaan. Sellaiset seurakunta kaivoi esiin Urhon avuksi arkistostaan.
Markku ei muista, montako vuotta kirkon rakentaminen kesti. Aikaa oli vain vapaa-ajalla, ja välillä urakka pysähtyi, ja sai tauon jälkeen taas vauhtia. Lopulta jokainen sankarihaudan nimilaattakin oli paikoillaan.
Ohuista balsalevyistä alkoi työpöydällä hahmottua myös kaksi muuta kirkkoa. Kauhavan kirkko oli Urhon lapsuuden kotikirkko. Sen tornissa ja valmiissa seinäkappaleissa erottuu jokainen tiili ja niiden välinen sauma. Myös Lapuan Tiistenjoen kyläkirkko ehti nousta hahmolleen ja on kapeine torneineen ja holvi-ikkunoineen tuttu näky jokaiselle lapualaiselle.
Kirkkojen sisätiloihin voi pikkuruisista ikkunaruuduista kurkistaa, mutta sisustusta ei Urho yhteenkään kirkkoon rakentanut. Hän itsekin katseli kirkkoa lähinnä ulkoa päin. Siihen oli syynsä.
- Isä ei paljon kirkossa käynyt, Markku kertoo.
- Hän kunnioitti kirkkoa, mutta hänellä oli kipeitä kokemuksia muutamista uskovista. Isä oli herkkätunteinen mies, joka reagoi voimakkaasti epäreiluun kohteluun ja torjutuksi tulemiseen. Ja pahinta oli, jos vääryyden tekijä korosti uskovaisuuttaan.

Pommileikki päättyi turmaan

Urhon ensimmäinen pettymys uskoviin liittyi nuoruuden tragediaan, jossa hän menetti kätensä. Elettiin jatkosodan aikaa vuonna 1943. Urho oli 12-vuotias peltisepän poika, ja hänen isänsä piti verstasta kotitalon kellarissa. Hän oli kekseliäs ja innokas kauppamies. Hän osti kavereittensa kanssa sukunsa puukkotehtaasta puukkoja ja teki niillä hyvää tienestiä. Hän hyppäsi usein salaa Kauhavan asemalla saksalaissotilaita kuljettaviin juniin ja myi heille puukkojaan. Joskus jouduttiin pakenemaan sotilaspoliiseja ja konduktööriä.
Sota-aika houkutti lapsia vaarallisiin leikkeihin myös itse tehdyillä räjähteillä. Urhokin päätti kahden kaverinsa kanssa valmistaa mustaa ruutia ja tehdä siitä putkipommin. Hän haki ruutisekoitusta varten ainekset kemikaliokaupan uskovaiselta kauppiaalta ja kertoi kauppiaalle, että he aikoivat tällä kertaa tehdä ison pommin.
Kotitalon kellariverstaassa ruuti ujutettiin rautaputkeen, joka oli kiinnitetty viilapenkkiin. Urho hakkasi vasaralla putken päätä suppuun, kaverinaan evakkopoika Karjalasta. He olivat tehneet saman monta kertaa.
Yhtäkkiä Urho näki välähdyksen, sitten kaikki pimeni. Hän heräsi sairaalassa, vasen käsi poissa kyynärvarren alapuolelta ja reidessä pitkän viilto pomminsirpaleesta. Vasarointi oli aiheuttanut kipinän ja räjäyttänyt ruudin tuhoisin seurauksin.
Karjalaispoika oli kuollut.
Kun onnettomuuden syitä selviteltiin, kemikaalikauppias väitti, ettei tiennyt, mihin pojat aineita ostivat.
- Tuo kokemus leimasi isän käsitystä uskovista. Isä kävi kyllä tavan mukaan häissä, ristiäisissä ja hautajaisissa, ja joulun vietto kuului asiaan. Mutta henkilökohtaisesta uskosta hän ei puhunut. Hän halusi välttää myös tunnekuohuja eikä halunnut edes diakoniapiirin onnittelijoita kotikäynnille 85-vuotispäivänään. Äiti kuunteli jumalanpalvelukset radiosta.

Epäilijät tekivät katkeraksi

Kätensä menettäneen pojan elämä ei ollut helppoa.
- Maailma haavoitti ja opetti isän katkeraksi, Markku kertoo.
- Suomessa oli sotien jäljiltä paljon invalideja, ja isän oli monien muiden lailla vaikeaa vakuuttaa työnantajat kyvyistään. Hän nieli loukkaukset ja vähättelyt hiljaa, mutta muisti ne ikuisesti.
Ammatillinen onnenpotku oli pääsy Helsinkiin kartanpiirtäjäkurssille.
- Isä oli hyvä piirtäjä ja pärjäsi sisullaan kenttätöissäkin. Sen kautta hän pääsi 1960-luvun lopulla Maa ja Vesi -osakeyhtiöön piirtämään puhtaaksi rakennepiirustuksia. Hän teki siellä lähes täyden työuran. Eläkkeelle hänet ohjattiin kuitenkin varhennetusti jo 55-vuotiaana, mikä oli hänelle pettymys.
Kodista tuli sen jälkeen elämän keskipiste, josta hän ei paljon poistunut. Hän hoiti vaimonsa kotona loppuun saakka, teki puutöitä ja pienoismalleja. Pisin matka kotoa pois olivat Pirkon kanssa tehdyt kuntoutuslomat Heinolaan reumaparantolaan.

Tuomiokirkko nähtäville

Tänä jouluna Markku Luomanen vie kynttilät vanhempiensa haudalle Lapuan Simpsiön hautausmaalle. Heidän kotinsa on vielä entisellään, aivan kuin asukkaat olisivat vain käymässä poissa. Kirkonrakentajan työkalutkin lepäävät vielä verstaan pöydällä
- Isälle oli tärkeää saada arvostusta nikkaroinnistaan ja puutöistään, mutta hän oli herkkä hyväksikäytölle, Markku kertoo pienoismalleja tarkastellen.
- Isä antoi tekemiään käsitöitä lahjaksi, mutta harmistui, kun jotkut alkoivat pyydellä häntä puusepäntöihin ilmaiseksi.
Urho Luomasen suurtyö, Lapuan tuomiokirkon pienoismalli, on Markun mukaan vihdoin saamassa uuden, julkisen sijoituspaikan. Soitto tuomiorovasti Matti Salomäelle vahvistaa asian ja tarkentaa aikataulua.
- Sille on jo valmisteilla suojaava vitriini, ja jos asia etenee suunnitelmien mukaan, se tulee nähtäville jo alkuvuoden aikana, Salomäki kertoo.

Lisää kuvia pienoismalleista SanaPlussassa 51-52/17.

pienoisrakentaja4
Talvi- ja jatkosodan sankarihaudoilta löytyy jokainen nimilaatta kukkineen.




kotitalo
Urho Luomasen lapsuudenkoti Kauhavan keskustassa. Oikeassa reunassa näkyy sisäänkäynti kellariin, jossa tapahtui Urhon käden vienyt pommiturma.



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä