15.6.2017Teksti Janne VillaKuva Jani Laukkanen

Elä, laula ja rakasta rohkeasti!

mirkka-06– Uskon, että läheisten menettäminen synnyttää minussakin vielä halun uskoa taivaaseen ja jälleennäkemiseen. Mutta juuri nyt on tärkeintä se, miten olen oppinut rakastamaan ja olemaan ihmisenä, se, millaisia palasia annan itsestäni muille. Me olemme jatkuvaa ihmisten ketjua, jossa kukaan ei ole irrallinen toisistaan, miettii Mirkka Paajanen.


Gospelin ja virsien tulkkina tunnettu Mirkka Paajanen on tehnyt ensimmäisen soololevynsä, jolla hän etsii suuntaa julistajan vuosiensa jälkeen. – Olen koettanut muodostaa käsitystä Jumalasta uudelleen ja etsiä omaa tapani uskoa. Minun täytyy löytää oma tieni, laulaja-lauluntekijä toteaa.

Pohjanmaan raamattuvyöhykkeeltä Kalajoelta noussut gospeltähdenlento katkesi kesken. Ilmaisu- ja valovoimaisen, kaunisäänisen Mirkka Paajasen johtama Dad’s Hello -yhtye pani vuoden 2010 tienoilla pillit pussiin.

Tarina on tuttu herätyskristillisistä kuvioista. Kerran niin kirkasotsainen sanoman julistaja joutui myöntämään, että hänen uskonsa oli ollut liian mustavalkoista. Hän ei enää tiennytkään vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Aikuisen uskon olisi pakko avartua ja löytää uomansa uudelleen tai siitä ei jäisi jäljelle mitään.

– Ajatteluni oli ollut nuoruuden kaikentietävyyttä, hyvin ehdotonta ja konservatiivista, vaikka tuomiopäivän saarnat olivatkin aina ahdistaneet.

– Havahduin siihen, että maailmassa on paljon enemmän värejä kuin minulle oli kerrottu. En pystynyt enää jatkamaan gospelyhtyeemme keulahahmona, Paajanen kertoo.

Kappaleessa Me kaksi hän laulaa elämättömästä elämästä.

– Lähtiessäni opiskelemaan musiikkia Jyväskylään ja Helsinkiin huomasin, että minulla oli valtava elämänpalo, tarve purkaa vanhoja sääntöjä.

Jyrkälle uskolle ei ollut vaihtoehtoa

Paajasen isä työskenteli seurakunnan nuorisotyönohjaajana ja toimi maallikkosaarnaajana lestadiolaisessa Rauhan Sana -liikkeessä.

– Koti tarjosi paljon suojaa ja turvaa. Olimme Jumalan sylissä, joka oli toisaalta lempeä mutta samalla hyvin ankara ja uhkaava. Vaikka Jumalan sanottiin rakastavan, jumalakuva oli myös äärimmäisen rankaiseva.

– Lapselle oikeita vaihtoehtoja eivät ole joko usko tai vanhemmistaan ikuiseen eroon ja helvettiin joutuminen, Paajanen kritisoi.

Hänen suhtautumistaan taustaansa on helpottanut ymmärrys siitä, että vanhemmat halusivat aidosti parasta kaikille kahdeksalle lapselleen, eivät mitään pahaa.

– Nykyään pystymme keskustelemaan varsinkin äidin kanssa asioista ja olemme usein samoilla linjoilla, ja isäkin on pehmentynyt ja tullut vastaan, tytär kiittää.

Tabut murtuivat kolmenkympin uskonkriisissä

Murrosiässä Mirkalla ei ollut maailmankatsomuksellisia ongelmia, sillä hän ”souti samaan suuntaan” kuin kasvattajayhteisö.

Vasta yli parikymppisenä Paajanen uskaltautui kyseenalaistamaan kasvuympäristönsä totuuksia.

– Kaikkien kysymysten ääneen lausuminen ei olisi ollut takavuosina välttämättä kovin suotavaa ja luvallista. Minulle tämä oli pienimuotoinen tragedia, sillä se hidasti itsenäisen ajatteluni alkamista.

– Uskonnollinen kasvatukseni oli niin tiukka, että psyykeni takia minun oli pakko ottaa pari askelta taaksepäin. Pääni ei kestä, ellen saa olla vapaasti tunteva ja ajatteleva ihminen. Uskonto, joka ei siedä ihmisyyttä, on sietämätöntä.

Seurakunnissa edelleen esiintyvän laulaja-lauluntekijän agendana on, että hänen musiikissaan kaikista asioista pitää voida puhua, sillä ajatusten, kysymysten ja tunteiden tukahduttaminen on tuhoisaa.

– Kirkkoon ei pidä tulla peittelemään tunteita, toiveita ja ajatuksia. Kirkko muuttuu irvokkaaksi, jos ihmisen täytyy teeskennellä ja esittää siellä jotakin muuta kuin mitä on, jotta hän vastaisi toisten toivomaa ihannekuvaa.

– Haluan laulaa hengellisissä piireissä myös seksuaalisuudesta, joka on luonnollista, kaunista ja hyvää. Ihmisen fyysisyys ei ole noloa eikä sitä tarvitse pelätä, vaan se on voimavara. Jokaisella on tarve tulla kosketetuksi, 24-vuotiaana naimisiin mennyt kahden lapsen äiti painottaa.

Artistille on sanottu seurakuntakeikkojen jälkeen, että hankalien asioiden sanoittamiselle on kirkossa tilausta.

Rajat voivat edustaa vapauttakin

Mirkka Paajanen ihmetteli välillä, miten kukaan voi vapaaehtoisesti olla mukana kirkollisissa kuvioissa.

– Minulle oli jäänyt valtava riittämättömyyden fiilis. Usko tuntui pelkältä suorittamiselta.

Paajanen on esittänyt vuosia Samuli Edelmannin kanssa virsiä ympäri Suomen.

– Puhuimme vastikään Samulin alkoholismista ja siitä monin tavoin rajattomasta maailmasta, missä hän ennen eli. Oivalsin, että hänelle kristinusko edustaa ihan eri asiaa kuin minulle aikanaan.

– Toisille uskonnon tuomat rajat voivat olla tosi vapauttavia. Minun oli hyvä havaita, että uskossa on myös vapautta edustava puoli, mikä itseltäni oli jäänyt pimentoon.

Nuorena Mirkka näki kyllä, ettei kristillisen kasvatuksen myötä tulleiden tiukkojen rajojen tarkoitus ollut kiusata vaan suojella häntäkin.

– Näen noissa säännöissä yhä hyvää, mutta myös paljon sellaista, mikä aiheuttaa allergisia reaktioita.

Siunaus vai onnekas sattuma

Taiteilija kokee kaikesta huolimatta, että hänen elämänsä on ollut valtavan siunattua. Hän on hyvin onnellinen eikä vaihtaisi osaansa.

– En keksi muutakaan sanaa kuin ”siunaus” kuvaamaan tätä. Onnekkuudesta puhuminen tuntuisi liian keppoiselta tai sattumanvaraiselta. Vaikka minulla on kokemus kovin ankarasta Jumalasta, uskonnollisen taustan kautta on tullut paljon hyvää.

Siunauksesta puhumiseenkin liittyy älyllisiä ongelmia.

– Minun on helppo huudella täältä hyvinvointini keskeltä siunauksesta, mutten tiedä ajattelisinko samoin, jos olisin syntynyt jonnekin muualle.

Miksi jotkut pelastuivat ja toiset kuolivat? Miksi siunaus ei ylety Syyriaan ja millä perusteella osa säästyi tsunamilta? Johdatuksesta ja siunauksesta puhuminen tuntuu onnekkaiden ja hyväosaisten etuoikeudelta. Yhtä hyvin kaikki voisi tapahtua meille – olisiko kaikki silloinkin johdatusta vai rangaistus jostain?

– Asioita vain tapahtuu. Ehkä ne pitäisi ottaa vastaan tyynesti kuin zeniläiset tai niin kuin kristinuskossa opetetaan: ”Katsokaa taivaan lintuja...” Lapsuudesta mieleeni on jäänyt myös Jobin tarina: ”Herra antoi, Herra otti.”

– Tärkeää on, minkä tarkoituksen ihminen millekin tapahtumalle antaa. Uskonto on sillä tavoin mielekästä, että ihmiselle on radikaalisti merkittävämpää, jos hän löytää tapahtumille jonkin merkityksen, jolloin kaikki ei näytä niin sattumanvaraiselta.

Tämä kaikki -kappaleessa on tyyntä asioiden hyväksyntää: ”Tämä kaikki täytyy ottaa, kiittää ja kumartaa. Tämä kaikki täytyy ottaa, vaikket tahtoiskaan... Ei ole muutakaan.”

Uskonnon kompastuskiviä

Pop-messuista ja television Nojatuolikirkostakin tuttu laulaja-lauluntekijä kokee, että hänellä on edelleen paikkansa kirkon piirissä musiikin kautta. Kirkkokeikkojen sivussa muotoutuu myös oma hengellinen prosessi.

– On kiva käydä ihmisten kanssa keskusteluja ja seurata sivusta, miten kirkon sisäinen ilmapiiri on muuttumassa. Minulla ei ole enää tarvetta sanoa mitään ehdotonta eikä lukita kantojani.

– Haluan herättää keskustelua ja edustaa kokonaisempaa ihmiskuvaa kuin ennen. Toivon voivani omalta osaltani karsia pois uskonnollisen kulttuurin pahimpia puolia ja kompastuskiviä.

Kirkko on Mirkka Paajasen mielestä ihana ympäristö konsertoida. Ihmiset tulevat todella kuuntelemaan musiikkia ja tarinoita.

Alkuun Paajanen mietti, voiko hän esittää joitakin uutuuslevynsä kappaleista kirkossa.

Ukille omistetun laulun Älä mee tausta on isoisän kovissa kokemuksissa. Hän menetti veljensä sodassa ja hautasi lapsiaan eikä erinäisten tragedioiden jälkeen kyennyt enää uskomaan hyvään. Ukki erosi kirkosta.

– Se ettei ihminen kykene uskomaan, ei tee hänestä pahaa. Kenelle tahansa voi tapahtua tragedioita, jotka horjuttavat tai vievät uskon. Miksei kirkossa voisi laulaa myös tällaisista tilanteista? Toisaalta olen miettinyt, onko usko ainoa asia, joka jää silloin kun ihminen on menettänyt kaiken.

– Uskon, että epäilykset niin kuin muutkin vaikeat kokemukset ovat ihmisille yhteisiä. Jos niistä ei saa puhua, ne muuttuvat kivuiksi, mutta jos niistä puhutaan avoimesti, ne voivat tulla meitä yhdistäviksi asioiksi.

Kipu ja kauneus sopivat samaan lauluun

Gospeltausta antaa syvyyttä laulunkirjoittajalle. Kappaleiden tekeminen muille artisteille on osa Mirkka Paajasen työnkuvaa. Hän on tehnyt sanat esimerkiksi kahdeksaan Samuli Edelmannin taannoisen levyn lauluun.

Aika-kappale kertoo elämän hauraudesta. Mirkan äiti sai viime kesänä sydänkohtauksen.

Kuolemaan liittyvät realiteetit ja tietty raskasmielisyys tulivat tutuiksi jo lapsuudenkodissa. Mirkan äiti oli menettänyt paljon läheisiään ja luuli itsekin kuolevansa noin 56-vuotiaana. Kuolemasta puhuttiin paljon.

– Elämä tuntuu entistäkin arvokkaammalta, kun ymmärtää sen rajallisuuden. Sitä suuremmalla syyllä tuntuu, että ihmisen pitää olla uskollinen sille, minkä hän kokee oikeaksi. Meillä on oltava rohkeutta elää ja rakastaa niin kuin oikeaksi koemme. Rakkaus kaatuu pelkoon.

– Taiteessa kuoleman voi asettaa kauneutta vasten. Elämän kipu ja kauneus saadaan ilmaistua samassa lauseessa, Paajanen pohtii.

Lapsena hän ihmetteli, miksi jotkut ihmiset kaipaavat jo taivaaseen ja pois tästä ajasta. Eivätkö he voisi elää tässä ja nyt rakentaen yhteyttä toisiinsa ja Jumalaan?

Älä mee -laulussa Mirkka Paajanen siteeraa Saarnaajaa: On aika syntyä ja kuolla, aika rakastaa, on aika etsiä ja aika kadottaa.

”Älä mee vielä, älä mee. Kerro että olet onnellinen tai tiedät mitä teet... Kerro että sul on kaikki hyvin ja uskot rakkauteen.

Mul on kaikki tässä juuri nyt, sydän paikoillaan vaikka särkynyt. Aika korjaa kyllä paljon, muttei sua saa katoamaan.”

On aika mennä hengellisessä prosessissa ja elämässä eteenpäin, mutta minne? Juuri sen kysyminen tekee osaltaan elämästä niin jännittävää.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä