Nuorten aikuisten enemmistö kaukana kirkosta

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelä ei tätä ihmettele, sillä hän tietää, että vajaa puolet vanhemmista antaa lapsilleen uskonnollista kasvatusta.

Tuoreessa pääkaupunkiseudun nuorten asenteita selvittelevässä tutkimuksessaan teol. tri Kati Niemelä osoittaa, että kodin merkitys nuoren uskonnollisen kasvun suuntaajana on ylivertainen.

Varmimmin (45 prosenttia haastatelluista) nuori määrittää itsensä uskonnolliseksi, jos kodissa sekä isä että äiti koetaan uskonnollisen kasvatuksen antajiksi. Hengellinen on kaikkein vaativin määrite, mutta henkisenä nuori voi pitää itseään täysin riippumatta uskonnollisesta kasvatuksesta. Silloin sana ”henkinen” voi tarkoittaa mitä moninaisinta elämäntarkoituksen pohdintaa.

Kati Niemelän mukaan tämä on osittain seurausta lasten vanhempien omista arvovalinnoista. Kasvattajan luottamus järkeen, usko pelkästään aistihavaintoihin perustuvaan todellisuuteen jättää tuonpuoleisuuteen liittyvät pohdinnat lapsen omille harteille.

Vanhemmat voivat myös tietoisesti välttää antamasta jälkikasvulleen yhtä ainoata elämänkatsomuksen mallia, jotta lapset saisivat vapauden valita itse.

Kun arvomaailmaa ei enää ”peritä” kotoa, katkaistaan muistojen ja perinteiden ketju. Oikean ja väärän määrittely jää jokaisen omaan harkintaan; henkisyys on elämysten ja mielihyvän etsintää, henkilökohtaista valintaa. Kati Niemelä vertaa uskonnollisen minäkuvan rakentamista ostoksilla oloon: maailmankatsomusten tavaratalosta otetaan sitä, mikä itselle tuntuu mieluisammalta.

– Näin menetellen luodaan kasvualustaa mitä kirjavimmille uskomuksille ja taikauskolle, sanoo Kati Niemelä ja viittaa valtioihin, joissa uskonnon kieltämisen seuraukset näkyvät moninaisina ”henkisinä” harrastuksina, jotka täyttävät uskonnon paikan.

Toisaalta vanhempien asenteessa heijastuu myös koko yhteiskuntaa läpäisevä asiantuntija-arvostus, uskonnollinen kasvatus jätetään koulun ja kirkon tehtäväksi. Niilläkin on vaikutusta, mutta ne eivät yksinään riitä.

Ei kiitos kirkolle

Seitsemän kymmenestä lapsesta oppii iltarukouksen kotonaan, mutta vain 46 prosenttia saa uskonnollisen kasvatuksen. Kolme neljästä pääkaupunkiseudun 15-24-vuotiaasta pitää itseään kristittynä ja alle puolet luterilaisena.

– Tässä nuoret eroavat vanhemmasta väestöstä, joka katsoo olevansa luterilainen, vaikkei välttämättä tunnustaudu kristityksi. Tätä ristiriitaa tutkija selvittää sanomalla, että varttuneempi väestö katsoo luterilaisuuden kuuluvan suomalaisuuteen. Nuorille maailmankansalaisille tällainen kytkentä on täysin vieras.

Yhdeksän kymmenestä nuoresta käy rippikoulun ja suuri joukko nuoria jää sen jälkeenkin mukaan toimintaan. Vain yksi kymmenestä nuoresta on kokenut rippikoulun vaikutuksen kielteisenä.

Kati Niemelä pitää rippikoulun suosiota oikeanlaisen uudistustyön seurauksena.

– Rippikoulua on kehitetty meillä asiakaslähtöisesti, se tarjoaa mahdollisuuksia henkilökohtaiseen kohtaamiseen ja yhteisten elämysten jakamiseen. Ruotsissa rippikoulu on pitäytynyt perinteellisemmässä muodossa ja osallistujaluvut ovat laskeneet alle 40 prosentin, tutkija tietää.

Suomessa osallistujakato tulee pari vuotta myöhemmin, mikä tutkijan mielestä johtuu osittain siitä, että moni aikuistuva nuori haluaa kyseenalaistaa auktoriteetteja, toisaalta aikuiselle nuorelle mielekkään toiminnan puutteesta. Enemmistö nuorista aikuisista ei sitoudu kirkkoon tai sen opetukseen, jonka he kokevat liian autoritaariseksi. He kyllä arvostavat kirkon työtä, mutta monet pitävät sitä itselleen tarpeettomana.

Lähes joka toinen ilmoittaa, ettei olisi ollenkaan kiinnostunut osallistumaan kirkon toimintaan. Kuitenkin joka viides nuori olisi valmis osallistumaan ainakin kerran kuukaudessa, jos tarjonta olisi mielekästä. Nykyisin vain seitsemän prosenttia nuorista aikuisista on mukana kirkon toiminnassa.

– Nuoret haluaisivat itse toimia aktiivisina vaikuttajina, ei ainoastaan pullaa syövinä kuuntelijoina, Kati Niemelä kuvailee.

Kahdenlaisia eroajia

– Nuoret eivät hyväksy kirkkoa ainoan oikean totuuden haltijaksi. He peräänkuuluttavat kirkolta lähimmäisenrakkautta. Sen pitäisi näkyä tekoina ja erilaisten vähemmistöjen hyväksymisenä, tutkija sanoo.

Kati Niemelän mielestä nuorten mielihyvähakuisuus ei kuitenkaan merkitse lähimmäisenrakkauden unohtamista. Monesti päinvastoin.

– Usein nuoret saavat etsimäänsä mielihyvää juuri toisten auttamisesta. He odottavat, että kirkko tarjoaisi tällaisia mahdollisuuksia myös nuorille.

Kirkollinen vihkiminen on nuorille painavin syy kuulua kirkkoon. Kymmenen viime vuoden aikana kirkollisten vihkimisten osuus on kuitenkin laskenut liki 15 prosenttia. Vain hieman yli kuusi kymmenestä avioparista tuli viime vuonna kirkkoon vihittäväksi.

Kirkosta eroavien nuorten joukosta tutkija nostaa esiin erityisesti kaksi ryhmää.

Toiset eivät katso tarvitsevansa kirkkoa, sillä se ei sovi yksilön elämänkatsomukseen eikä nuori usko kirkon opetukseen. Eroamalla nuori myös ilmaisee mielipiteensä kirkon kannanotoista, joita ei itse voi pitää oikeina.

Toiset taas eivät löydä kirkosta kaipaamaansa hengellisyyttä ja siksi etsiytyvät muihin uskonnollisiin yhteisöihin.

Tutkija ei sitä ihmettelekään, sillä hän tietää, että työntekijäjoukossa on niitäkin, jotka eivät esimerkiksi rukoile tai eivät koe Jumalaan turvautumista elämässään kovin tärkeäksi. •

Teksti: Terttu Härkönen

Kuva: Merja Ojala