Lahjatilaus siunasi surussa

Syksyllä 1981 olin vaimoni Pirkon kanssa elämämme raskaimman kriisin murtama, kun Sana-lehti alkoi tulla postilaatikkoomme yllättäen ja pyytämättä. Työskentelin vielä silloin pienen pitäjän liikuntasihteerinä, Pirkko saman kunnan terveydenhoitajana. Olimme tulleet muutamaa viikkoa aikaisemmin uskoon ensimmäisen ja siihen aikaan vielä ainoan lapsemme Veskun kuoltua aivokalvontulehdukseen vajaan neljän vuoden ikäisenä.

Tieto lapsemme kuolemasta ja uskoontulostamme oli saanut meille tuntemattoman ystävän tilaamaan meille Sana-lehden kolmeksi kuukaudeksi.

Uskon asiat olivat meille vielä uusia ja outoja, emmekä tienneet Sana-lehdestä tai Kansan Raamattuseurasta tuon taivaallista. Emme olleet koskaan kuulleetkaan kummankaan nimeä.

Kiitollisena muistan vieläkin, miten tärkeä lehti oli lohduttajana, rohkaisijana, uskomme kasvattajana ja vahvistajana. Lehti tuli joka viikko luetuksi kannesta kanteen. Jopa asunto- ja työpaikkailmoituksetkin tuntuivat ravitsevan meitä hengellisesti, vaikka meillä oli sekä työpaikat että rivitalokoti.

Vaikka Sanan lahjatilaus olikin meille kuin taivaan lahja, jollekin toiselle se voi olla lähes punainen vaate. Sen vuoksi on tietysti tärkeää varmistaa, että lahja on sen saajalle mieluinen asia. Näin tuntematon ystävämmekin oli tehnyt. Hän oli kysellyt sukulaisiltamme, voisiko hän ehkä tilata Sana-lehden lohduttajaksi suruumme.

On se Jumalan johdatus aika ihmeellistä. Reilu puoli vuotta Sana-lehteen tutustumiseni jälkeen kirjoitin siihen ensimmäisen juttuni.

Eikä näin neljännesvuosisadan jälkeenkään loppua näy.

Tietääkseni.

Teksti: Olli Karhi