Niilo Tuomenoksa - uskovaisesta tosi-ihmiseksi

”Elämäntäyteinen mies, monisärmäinen, suorastaan pursuileva niin arjessa kuin saarnatuolissakin. Hän oli myös realisti, jonka hyppysiin hengellinen pitsinvirkkaus ei ollenkaan sopinut.” Näin Niilo Tuomenoksa kirjoitti Lutherista, mutta samoin sanoin olisi voitu kuvailla häntä itseäänkin.

Tuomenoksa syntyi Oulussa vuonna 1893. Pelastusarmeijaan kuuluvan isän vaikutusta oli, että Niilo tuli jo lapsena elävään uskoon. Isänsä kuoleman takia hän joutui keskeyttämään koulunkäynnin 14-vuotiaana ja menemään tehtaaseen työhön. Kirjoihin mieltynyt nuori käytti usein ruokatuntinsa kirjaston lukusalissa.

Niilo oli 29-vuotias, kun hän valmistui metodistien pappisseminaarista. Ensimmäisen pastorinpaikkansa hän sai Helsingistä. Tuona aikana pääkaupunkiin rakennettiin suuri metodistikirkko.

Nuori pastori tunsi luissaan ja ytimissään, että hän halusi kirjoittaa kirjoja. Siihen tarkoitukseen hänen onnistui hankkia vanha kirjoituskone. Vuonna 1926 hän kolkutti eräänä elokuun päivänä Otavan kustannusliikkeen johtajan Alvar Renqvistin ovelle ja tarjosi kirjaa joulumarkkinoille. Kun kävi ilmi, ettei käsikirjoitusta ollut vielä olemassakaan, Renqvist lähetti hänet nauraen ulos.

Kahden viikon kuluttua Niilo Tuomenoksa palasi valmis käsikirjoitus mukanaan. Tapahtui uskomaton asia: käsikirjoitus hyväksyttiin. Kirjan nimeksi tuli Temppelinäkyjä, ja se ilmestyi joulumarkkinoille. Helmikuuhun mennessä 4 000 kappaleen painos myytiin loppuun. Kirjailijanura oli auennut.

Särkyneen sydämen lämpöä

Niilo Tuomenoksa opiskeli itsekseen ja kävi myös Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa kuuntelemassa luentoja. Vuonna 1931 hän siirtyi metodistikirkosta vapaakirkkoon. Yhdessä saarnaajaveljesten Eeli ja William Jokisen kanssa hän piti suuria herätyskokouksia.

Hilja Aaltonen, vanhin elossa oleva sen ajan vapaakirkollinen julistaja, kertoi vuosi sitten 97-vuotiaana:

– Olin hiljattain tullut uskoon, kun Tuomenoksa pani minut todistamaan eräässä kokouksessa. Kun olin puhunut, hän tuli luokseni, otti minut syleilyynsä ja sanoi kuulijoille: ’Nyt me siunaamme tämän tytön Jumalan valtakunnan työhön.’ Yhdessä Eeli Jokisen kanssa hän siunasi minut ihmisten edessä. Se oli minun pappisvihkimykseni.

Hilja Aaltosen mielestä Tuomenoksan paikka on tyhjä Suomen siionissa.

– Nykyajan julistajilla on hyviä saarnoja ja sanomaa, mutta särjetyn sydämen lämpö puuttuu. Se oli tuntuvin elementti Tuomenoksan julistuksessa. Opin Niilolta, että hengellisessä työssä pitäisi säilyä hiljaisuus ja nöyryys Jumalan kasvojen edessä.

– Kun Tuomenoksa puhui, jokainen sana tarkoitti jotain. Syvä hiljaisuus ja rauha täyttivät kokoushuoneen. Ihmiset murtuivat Sanan alla. Hänen puheestaan jäi elämään kaunis sointu: ei ole niin huonoa ihmistä, etteikö taivas saisi häntä pelastetuksi, ei niin rikki mennyttä, ettei hän tulisi korjatuksi.

Kansan Raamattuseuraan tutustumassa

Vuonna 1940 Niilo Tuomenoksa muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hänen työkenttänään olivat suomalaiset siirtolaiset ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Hän kävi tapaamassa heitä metsätyömailla ja kaivosalueilla. Hän oli tärkeä vaikuttaja myös suomenkielisessä radiotyössä.

Amerikansuomalaisten keskuudessa levisi vastaperustettu Sana-lehti, joka sai Niilon kiinnostumaan toimintaansa aloittelevasta Kansan Raamattuseurasta. Vuonna 1950 hän oli käymässä Suomessa ja ilmestyi Sanan suvipäiville Savonlinnaan. Toiminnanjohtaja Mauri Tiilikainen pyysi häntä tuomaan Amerikan-terveisiä.

Mauri Tiilikainen luotti Tuomenoksaan, sillä tämän kirja Parannuksen tiellä oli ollut hänellä jo vuosia kuin hengellisenä käsikirjana. Hän kutsui Tuomenoksan Kansan Raamattuseuran työntekijäkokoukseen pitämään raamattutunteja.

Edesmennyt evankelista Erkki Leminen kuvasi Niilo Tuomenoksan tuloa työntekijäkokoukseen:

– Sieltä hän saapui, charmikas, harmaahiuksinen, palavasilmäinen, eloisa mies, jolla oli maailmanmatkaajan leima olemuksessaan. Jo ensimmäisistä sanoista huomasimme, että sanavalmius ja huumori olivat hänen valttejaan.

– Kristus ja ristin teko tuntuivat olevan uskomisen asian ainoa todellinen tekijä ja ydin. Me, jotka olimme sotkeutuneet aika lailla omiinkin yrityksiimme näissä pelastuskysymyksissä, haukoimme henkeä. Voiko pelastus sittenkään olla noin täysin Jumalan teko ja lahja?

Kiinni armossa kuin koira luussa

”Armon evankeliumi ei jätä matkasta tuumaakaan ihmisen omin voimin kuljettavaksi. Ansioksi ei osoittaudu ansiottomuuskaan, eivätkä armon virrat juokse hengelliseen tekoköyhyyteen”, Tuomenoksa opetti.

”Emme suinkaan väheksy tiukkaa kiinnipitämistä opin perusmuodoista. Kun on kysymyksessä evankeliumi, olemme asiassa kuin koira luussa. Vähäinenkin galatalaisuus julistuksessa langettaa ihmisen pois armosta. Paljon on sotkijoita, jotka yhdellä kädellä antavat, mutta toisella sieppaavat takaisin. Pelastuksen sanotaan tulevan armosta, mutta ei kuitenkaan tule, kun julistaja on kaikki taskunsa tyhjentänyt.”

Tuomenoksa muistutti kuitenkin, että oikein käsitetty armo ei vie löysyyteen. Armossa elävällä on jatkuvasti huolta siitä, ettei hän tee Pyhää Henkeä murheelliseksi.

Lutherin korostama uskonvanhurskaus tuli Niilo Tuomenoksalle niin tärkeäksi, että hän liittyi luterilaiseen kirkkoon. 1950-luvun puolivälissä hänestä tuli KRS:n työntekijä. Kesät hän kiersi Suomea ja palasi talveksi Atlantin taakse perheensä ja siirtolaisten luo.

Vuonna 1956 Tuomenoksa suoritti erivapauksin Suomen luterilaisen kirkon pappistutkinnon. Yksi monista tarinoista, joita hänen humoristisista sutkautuksistaan kerrotaan, liittyy saarnanäytteen antamiseen tuomiokapitulissa.

”Saarna oli hyvä, mutta miksi pastori hikoili niin kovasti”, piispa kysyi. ”Onko kukaan pystynyt hikoilematta saarnaamaan, kun fariseukset ja kirjanoppineet ovat istuneet etupenkissä”, kuului Niilon vastaus.

Vikoilun vastustaja

Lähes kaiken vapaa-aikansa Tuomenoksa käytti kirjalliseen työhön. Hänen sanankäyttönsä oli rikasta ja maalailevaa.

Sana-lehdessä hän kirjoitti muun muassa kristillisyyden laitahyökkääjistä, jotka ovat mielellään omiensa kimpussa. ”Hurskautensa tornikorkeudesta he pitävät vahtia omiensa todellisista ja oletetuista liikkeistä, ja jos vähänkin rikettä huomaavat, niin komennuksitta ovat kimpussa.”

”Vikoilevien hurskaiden majoissa käy joskus sellainen vilske, että rämähtely kuuluu kauas maailmaankin. Ei siis päästä sanomaan, että katsokaa miten he rakastavat toisiaan. Pikemminkin niin tuumitaan, että tuommoisesta joukosta on pidettävä elämänriepunsa erillään.”

Niilo Tuomenoksa kirjoitti ja sävelsi myös lauluja.

Tuhlaajapoika vieraalla maalla sai syntynsä hyvin arkipäiväisessä tilanteessa. Perheenisä oli häädetty ulos kodista siivouksen ajaksi, ja siinä tilanteessa syntyi kymmenien kitarakuorojen suosikkikappale. Toinen Tuomenoksan klassikko on Vaellusvirsi, Näin syntisenä, Herra.

Rakkaudellinen sielunhoitaja

Ihmiset joutuivat hämmästymään kokeneen sielunhoitajan lahjaa nähdä heistä jo päältä enemmän kuin muut.

”Herramme osoittaa eniten rakkautta sille, jota ehkä muut karttelevat. Hän kokoaa lähelleen luonteeltaan rujot ja sielultaan rämät”, Niilo Tuomenoksa väitti.

”Kristuksen ystävän on kuljettava kahtaalle, Jumalan luo ja ihmisen luo. Kristus oli rukoilemassa vuorten yksinäisyydessä, mutta hän ei jäänyt sinne, sillä laaksoista kuului ihmishädän itku vaativana. Hän ei hyväksy nytkään hengellistä kermakristillisyyttä, sillä sellainen ei tahdo sormeaan liikuttaa niiden hyväksi, joiden osana on elämän tiellä kompuroiminen ja jotka tulevat viimeisinä, oman heikkoutensa uuvuttamina.”

Tamperelainen rovasti Mauri Virtanen kertoo käyneensä Tuomenoksan luona sielunhoidossa. Nuorena teologian opiskelijana Virtanen oli 1960-luvun alussa kesäisäntänä Pahtajan leirikeskuksessa Rovaniemellä. Tuomenoksa oli siellä sekä rippikoulunopettajana että raamattutuntien pitäjänä.

– Olin kuunnellut paljon Niilon raamattutunteja, ja omatuntoni oli alkanut syyttää minua. Pyysin päästä hänen puheilleen. Aluksi hän ehdotti, että käymme polvillemme rukoukseen. Sitten hän rukoili ääneen, ettei olisi Jumalan työn esteenä minussa. Minäkin rukoilin. Jumalan läsnäolo tuntui hyvin todellisena ja hoitavana.

Keskustelun kuluessa Tuomenoksa neuvoi, ettei nuori mies jäisi kiusaavan asian suhteen lamaantuneena paikoilleen vaan ottaisi käytännön askeleita sen hoitamiseksi kohdalleen.

– Niilossa oli lämpöä ja isällisyyttä. Ei hän kuitenkaan halunnut sitoa ketään itseensä vaan Kristukseen. Hänen avarasydämisyytensä antoi lähellä olevalle rohkeutta olla oma itsensä niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä, Mauri Virtanen muistelee.

Julista sitä, mistä elät

Nuoret parveilivat ilosilmäisen vanhan rovastin ympärillä, vaikka heidän oli joskus vaikea ymmärtää hänen syvällistä sanomaansa. Innokkaita Vivamon nuoria hän opetti:

– Kristus tuli lunastamaan meidät ihmisiksi. Mehän olemme langenneet pois todellisesta ihmisyydestä ja olemme puoliksi tai kokonaan petoja. Mitä enemmän jossakin ihmisessä Pyhä Henki vaikuttaa, sitä vähemmän hän on ’uskovainen’ ja sitä enemmän tosi-ihminen.

Niilo Tuomenoksa eli 74-vuotiaaksi. Loppuaikoina jaloissa oli niin kova särky, että hän horjahteli noustessaan puhujan paikalle. Joulukuussa 1976, kaksi päivää ennen kuolemaansa, hän sanoi työtovereille, jotka tulivat häntä katsomaan:

– Ei teidän tarvitse julistaa ihmisille kristillistä moraalia eikä sitä heiltä vaatia, kun saatte julistaa ylösnousseen Kristuksen voimaa. Mutta sitä te voitte julistaa vain jos itse elätte siitä. •

Teksti: Kaija Käyhty

-------

Lähteinä on käytetty haastattelujen lisäksi Niilo Tuomenoksan Yksinkertaisen veljen pakinoita Sana-lehdessä 1963-64 sekä Erkki Lemisen kirjaa Kaksi vaeltajaa. •