Omille teilleen

Vasemmistoradikaalien tyttärestä tuli teologi

Tuula Tynjä, 27, työskentelee Vanhan testamentin tutkijana Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Gradunsa hän kirjoitti Palestiinan arkeologiasta. Nyt tekeillä on väitöskirja, jonka aiheena on rautakautinen keramiikka Kenneretissä, Palestiinassa.

Tutkijan ura kiinnostaa, mutta seurakuntatyötäkään Tuula ei sulje pois.

– Mulla on vielä tallella vaarin vanha papinpaita. Pienennän sen itselleni, jos joskus papiksi pääsen. Isoisä oli kirkkoherrana Ylitorniolla.

Ei ollut itsestäänselvyys, että tyttärentyttärestä tuli teologi.

– Vanhempani olivat opiskeluaikanaan mukana radikaalissa vasemmistoliikkeessä. He erosivat kirkosta, mikä oli ennen kaikkea poliittinen kannanotto.

– Isä ja äiti eivät sitoneet meitä lapsia ideologiaansa. Sain kotoa välineet itsenäiseen ajatteluun. Opin jo pienenä tekemään omia päätöksiä ja kantamaan niistä vastuun.

Yläasteella ja lukiossa Tuula pohdiskeli elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Hän kävi Prometheus-leirin ja toimi muutamalla myös ohjaajana.

– Lukiossa päätin sivistää itseäni lukemalla Raamatun läpi. Jokin teksteissä puhutteli. Heräsi ajatus, että tällä on joku syvempi merkitys.

Uskoontulo ei tapahtunut kertajysäyksellä, vaan asiat kirkastuivat vähitellen.

– Ylioppilaskirjoitusten keväänä kävin yksityisesti rippikoulun ja luin samaan aikaan teologisen pääsykokeisiin. Rippipapista tuli myös kummini, kun minut kastettiin Lohikosken kirkossa 9. kesäkuuta 1996.

– Mummi oli onnellinen, kun kuuli että olen tullut uskoon. Vanhempien suhtautumista vähän jännitin. Kyllä he yllättyivät ja olivat vähän aikaa epäuskoisen oloisia, kun kerroin että olen liittymässä kirkkoon.

– Isä ja äiti tulivat kastejuhlaan, mikä oli minulle tärkeää. Tosin en ollut hetkeäkään kuvitellut muuta. Vasta myöhemmin kuulin, että on vanhempia, jotka eivät vastaavassa tilanteessa osallistu. Se kuulosti traagiselta.

– Isosisko oli melkein kateellinen, kun tulin uskoon. Hän näki että oli tapahtunut jotain, joka antoi minulle paljon. Myös vanhempani olivat selvästi iloisia siitä, että olin löytänyt itselleni jotain hyvää, vaikka he eivät ratkaisuani ymmärtäneetkään.

– Kirkkoon liittymisen takana oli varmasti myös pyrkimys itsenäistyä vanhemmista. Se ei sulje pois uskonnollista kääntymystä, joka oli minulle keskeisintä.

Monet 1970-luvun vasemmistoradikaalit ovat kääntäneet takkinsa, porvarillistuneet tai liittyneet ortodoksiseen kirkkoon.

– Omat vanhempani ovat yhä vasemmistolaisia, mistä olen jotenkin ylpeä.

– Yksi kotoa perimäni aate on, että maailmaan pitää saada oikeudenmukaisuutta. Tässä asiassa kirkko ja vasemmistolaiset ovat nykyisin yhteisessä rintamassa.

Kristillisyys ei ollut miun juttu

Vilkutukseni huomatessaan Elias Erävalo, 21, virnistää iloisesti ja harppoo luokseni takinliepeet nilkoissa hulmuten. Hänen omaperäinen musta asunsa, jota kasvojen lävistyskorut vielä tehostavat, herättää huomiota jopa pääkaupungin kirjavassa katukuvassa.

– Moni on pysäyttänyt ja kysynyt, mistä tällaisia vaatteita saa. Helsingistä löytyy kaksi kauppaa. Takki maksoi reilusti, se vei miun kuukauden ruuat.

Eliasta ei häiritse, vaikka kaikki eivät ymmärtäisikään hänen vaatemakuaan.

– Luonteeseeni kuuluu, että valitsen oman tieni, vaikka se sotisi muiden mielipiteitä vastaan.

Murrosiässä oman tien etsintä johti irtiottoon lapsuudenkodin kristillisyydestä.

– Elämä kotona oli uskonnollispainotteista. Oli yhteiset ruokarukoukset, ja joulupöydässä luettiin Raamatusta pitkät pätkät joulun lapsesta, ennen kuin sai käydä käsiksi kinkkuun ja laatikoihin.

– Kahdeksan vuotta kävin Helsingin kristillistä koulua. Kolmentoista ikäisenä suljin itseni kristinuskon ulkopuolelle. Olin kapinallinen nuori. Kotona ilmoitin etten tule ruokapöytään, jos te rukoilette.

– Ysiluokan puolivälissä muutimme Lohjalle ja vaihdoin tavalliseen peruskouluun. Monet luokkakaverit olivat ateisteja. Äkkiä ympärillä oli paljon suurempi vapaus. Siihen asti ainoa vaihtoehto oli ollut kristinusko.  Kukaan ei ollut kysynyt, haluanko uskoa tai kuulua kirkkoon.

– Kristillinen koulu ja kristillinen perhe, se ei ollut ollenkaan miun juttu.

– Aloin pukeutua mustiin ja kasvatin pitkät hiukset. Kaikki haluavat erottua joukosta, minä tein sen pukeutumisella. Sain olla oma itseni eri lailla kuin siihen asti, ja kaverit hyväksyivät minut sellaisena.

– Vanhemmille tuli hätä: mitä nyt, kun meidän poika pukeutuu mustiin, käyttää valkoista puuteria ja kuuntelee synkkää musiikkia. He luulivat, että minusta on tullut saatananpalvoja. Kuitenkaan en missään vaiheessa ollut saatananpalvoja tai satanisti. En halunnut ottaa minkäänlaista uskontoa – saatananpalvontahan on kristinuskon kääntöpuoli.

– Olen lukenut paljon eri uskonnoista. Jotenkin mikään niistä ei tunnu oikealta. Ehkä pärjään omillani – ilman uskontoa.

Lukiovuosiin kaverien kanssa sisältyi kaikenlaista kokeilua ja suoranaista sekoiluakin. Nyt elämä on rauhoittunut. Myös Eliaksen välit vanhempiin ovat selkiintyneet.

– He hyväksyvät sen, etten ole ihan ensimmäisenä juoksemassa kirkkoon.  Hienoja ihmisiä, kun antavat minun pitää kiinni omasta elämänkatsomuksestani.

– Alussa se oli kapinaa. Nyt en enää kapinoi. Tiedän että tämä on miun oma juttu.

Nuorisonohjaajan koulutuksen saanut Elias on huhtikuusta asti työskennellyt siviilipalvelumiehenä opiskelijakirjastossa Helsingin Kaisaniemessä.  Kirjastoapulaisen työ, johon sisältyy asiakaspalvelua, sopii hänen sosiaaliselle luonteelleen.

– Minun on helppo tutustua ihmisiin. Toisaalta olen tottunut siihen, että ihmiset ja asiat voi aina jättää taakseen ja aloittaa alusta jossain muualla. Lapsuudessani muutimme usein.

– Monet ystävistäni ovat uskovaisia. Kun tavataan, jutellaan niin tieteestä, taiteesta kuin henkimaailmankin asioista.

Jumala oli ihan iholla

Vuonna 1998 pieni ryhmä Suomesta matkusti Tonga-saarille osallistuakseen kristilliseen rukouskonferenssiin. Jussi Valkonen, joka tuolloin opiskeli Jyväskylässä liikunnanopettajaksi, lähti mukaan.

Tyynenmeren paratiisisaaren lumosta huolimatta matkalaisen mieli oli matalalla. Monivuotinen haave ammattijääkiekkoilijan urasta oli kaatunut ja pitkä seurustelusuhde kariutunut.

– Se oli sellainen nuoren miehen kriisi, Jussi, 28, hymyilee.

Jussi oli kuullut Tyynenmeren saarten alkuvoimaisesta kristillisyydestä ja rukousherätyksestä, mutta silti se, mitä konferenssissa tapahtui, yllätti hänet täysin.

– Istuimme ringissä saarelaisten esirukoilijoiden kanssa. He lauloivat ja soittivat ylistyslauluja ja rukoilivat. Kotona minulle oli opetettu, että usko ei riipu tunteista. Mutta Tongalla Jumala kosketti minua ylitsevuotavasti. Tuntui, että hän on aivan iholla ja rakastaa palavasti. Itkin pari päivää ja ylistin siinä välissä.

– Vanhempani ovat tulleet uskoon 1960-luvun lopulla viidesläisessä herätyksessä. Kotona uskonasiat eivät kuitenkaan olleet vahvasti esillä. Isäni, joka omassa lapsuudenkodissaan joutui osallistumaan pakollisiin polvirukouksiin, oli päättänyt että omille lapsilleen hän ei ainakaan tuputa.

– Isä on kertonut, että hänen uskoontulonsa taustalla vaikutti mieletön helvetin pelko. Ei ihme, jos tältä pohjalta syntyneessä uskossa jumalasuhde ei muodostu kovin läheiseksi.

Tongalta paluun jälkeen Jussi päätti, että nyt perheen elämään tulee muutos.

– Olin palavasti innostunut ja valmiina sytyttämään koko joukon tuleen. Suuressa epäkypsyydessäni tiesin täsmälleen, mitä vanhempieni ja sisarusteni pitäisi tehdä, ja yritin kovasti panna heidän uskonelämäänsä kuntoon. Jakelin vahvoja, hyviä neuvoja ja vedin tiukkoja rukouskokouksia aina kotona käydessäni.

– Se oli jännitteistä aikaa. Minä olin turhautunut ja muut perheessä yrittivät väistellä ja tasoitella. Nyt tilanne on tasaantumassa. Olen hyväksynyt sen, että he elävät omaa elämäänsä.

Jussilla on liikunnanopettajan paperit, mutta viime vuodet hän on toiminut Kansanlähetyksessä nuoriso- ja koululaistyössä. Työsuhde on nyt päättynyt, ja seuraava työpaikka on vielä auki.

Jussin unelma seurakunnasta on kristittyjen yhteys, jossa ihmiset välittävät toisistaan, yhteistä rukousta on paljon ja armolahjoilla on tilaa toimia. Viime keväänä hän ja muutamat muut, joilla on sama näky, muuttivat Hämeenlinnaan paritaloon kokeillakseen yhteisöelämää.

– Se on vielä sellaista opettelua. Joskus laitetaan yhdessä ruokaa. Ainoa säännöllinen juttu on pari kertaa päivässä pidettävä rukoussessio.

Yhteisössä asuu yksi aviopari, heidän kolmivuotias poikansa ja viisi nuorta sinkkumiestä. – On meillä poikamiehillä yksi nainenkin, Nunna-uuni, eli yksi meistä saa nukkua samassa huoneessa työn kanssa. •

Teksti ja kuvat: Kristiina Miettinen