Ritva Oksanen: ”Suomalainen nainen on selviytyjä”

Ritva Oksanen kasvattaa tukkaansa. Hän haluaa sen olevan 20.10.2010 sen pituinen, että se saadaan takaa kiinni niin, että siihen voidaan liittää pitkä, hiirenhäntämäinen letti. Ritva muuttuu silloin Niskavuoren vanhaksi emännäksi, kun Hämeenlinnan uudessa teatterirakennuksessa saa ensi-iltansa juhlanäytelmänä esitettävä Niskavuoren emäntä. Se on Hella Wuolijoen teksteistä perikunnan luvalla tehty esitys, jossa on mukana kaikki neljä Niskavuori-näytelmää.

– Olen näyttämöllä koko esityksen ajan, ensin tunnin ja 45 minuuttia ja väliajan jälkeen tunnin ja 15 minuuttia. Kymmenen vuotta olen haaveillut tästä roolista. Nyt se on totta: harjoitukset ovat alkaneet. Siitä tulee näyttelijänurani päätyö, sanoo monia ikimuistoisia naishahmoja luonut 70-vuotias näyttelijätär.

Hän iloitsee myös uudesta konserttiohjelmastaan Hiekkaa vain, jossa hän voi onnellisena nautiskella musiikista. Yleensähän hänen konserttiohjelmissaan on ollut hyvinkin vakavia teemoja.

– Laulan nyt Iitin Tiltua, koska haluan itse laulaa sitä. Kukaan ei käske. Saan olla kiitollinen siitä, että pystyn tulkitsemaan vielä kaikkia niitä lauluja, joita olen urani aikana esittänyt.

Ritvan elämä tuntuu olevan niin mallillaan, että hän kysyikin eräältä pappiystävältään, onko hänellä lupa tuntea itsensä onnelliseksi. Ystävän mielestä hänellä jos jollain on siihen lupa.

– Elämää arvioidaan yhä liikaa ikävuosissa, vaikka jokaisella on oma elämänkaarensa. 1990-luvun laman aikaan työni loppuivat kuin seinään. Tämän laman aikana minulle on ollut tarjolla töitä enemmän kuin voin tehdä. Onneksi tässä iässä on jo malttia miettiä rauhassa, mitä jaksaa tai haluaa tehdä.

– Niskavuoren jälkeen minulla ei ole suuria urahaaveita. Ainoa haaveeni taitaa olla se, että kun aikanaan suljen silmäni viimeisen kerran, voisin tehdä sen tervejärkisenä. Sitäkin toivon, ettei Jumala järjestäisi minulle enää kovin suuria koettelemuksia.


Sain ymmärryksen Jumalasta

Ritva Oksanen ajoi itsensä loppuun 1980-luvun alussa, koska ei ymmärtänyt ajoissa, että hän on näyttelijä eikä viihdetaiteilija. Hän tunsi itsensä silloin täysin arvottomaksi, mutta alkoi Jumalaan luottaen rakentaa pala palalta itsetuntoaan.

– Suomessa on tapana sanoa, että joku tulee uskoon. Minä sanoisin, että sain ymmärryksen Jumalasta. En tänäkään päivänä käsitä, miksi Jumala salli poikansa kuolla ristillä, mutta risti on minulle kuitenkin merkki siitä, että minutkin on lunastettu. Minun täytyy pitää vain mieleni avoimena, kasvoni Jumalaan päin ja luottaa häneen.

– Usein puhutaan vääristä valinnoista. Minä sanoisin, että ihminen lähtee joskus väärään suuntaan. Onneksi suuntaa voi kuitenkin muuttaa niin kauan kun on hengissä.

Jo ennen rikkoutumistaan Ritva oli kokenut turvattomaksi muuttuneen avioliiton kariutumisen. Konkurssinsa jälkeen hän oppi, millaista oli elää, kun välillä ei ollut rahaa pennin penniä eikä ruokakaapissa ollut edes riisiä tai makaronia. Hän on toipunut vakavasta sairaudesta ja taistellut itsensä kaksi kertaa jaloilleen dramaattisen liikenneonnettomuuden jäljiltä.

– Minulle tulee joskus oikein paha olo, kun päättäjät puhuvat ympäripyöreitä, esittävät valittelujaan ja sanovat ymmärtävänsä. Mitä he ymmärtävät? Katastrofin keskellä toista ymmärtää täysin vain sellainen, joka on itse kokenut saman. Ja häntä voi auttaa parhaiten se, joka on itse selvinnyt.

– Olen omassa elämässäni kokenut konkreettisesti sen, että antaessaan saa. Ja myös luopuessaan saa.


Äidistä tulee helposti marttyyri

Ennen suurta Niskavuori-syksyään Ritva esittää kesällä Teatteri Eurooppa Neljässä säveltäjä Unto Monosen äitiä. Monosen äiti oli varsin tyypillinen nainen siinä mielessä, että hänelle oli tärkeintä hänen poikansa hyvinvointi.

– Tällaisella naisella on aina se vaara, että hänestä tulee marttyyri. Siihen rooliin ei saisi kuitenkaan lipsahtaa.

– Minulla on hyvä ystävä, joka on auttanut paljon ihmisiä, jossain vaiheessa minuakin. Hänellä on sellainen periaate, että hän tukee neljä vuotta toista. Jos tämä ei ole siinä ajassa oppinut seisomaan omilla jaloillaan, hän päästää irti.

Hella Wuolijoen luoma Niskavuoren Loviisa oli hyvin erilainen suomalainen nainen kuin Monosen äiti. Hän oli kivettänyt sydämensä ja käytti sumeilematta valtaansa, kunnes hänenkin oli myönnyttävä siihen, että ajat muuttuvat.

– Kun puhutaan nimenomaan suomalaisista naisista, tuskin on tarpeeksi korostettu sitä, miten paljon sotavuodet vaikuttivat heihin. Silloin he oppivat huolehtimaan asioistaan ja tekemään töitä kuin miehet. Kun miehet palasivat rintamilta, kotona olikin itseensä luottava vaimo, joka ei enää suostunut olemaan hellan ja nyrkin välissä. Naisten kuvaa muokkasi sitten osaltaan myös Neuvostoliitosta tullut malli, jossa naisen asemaa työelämässä korostettiin.

Loviisan kohtalossa Ritvaa koskettaa hänen kovuutensa, jonka alla hän joutuu kuitenkin tunnustamaan surunsa ja heikkoutensa. Hän murehtii sitä, että hänellä on ollut ihmisiä, mutta hän on ajanut heidät pois luotaan, ja hän rukoilee itselleen rakkautta. Ei toisen ihmisen antamaa rakkautta, vaan rakkautta sydämeensä.

– Oli elämänpiiri millainen tahansa, niin minusta suomalainen nainen on ennen kaikkea selviytyjä.

Teksti Hellevi Pouta
Kannen kuva Lehtikuva