27.9.2018 Heli Karhumäki

Iiris odottaa meitä taivaassa

k-25-2018-10-Elämäntaito isompi kuvakoko
Iiris oli esikoinen, joka menehtyi kohtuun marraskuussa 2016. Uusi raskaus alkoi alle vuoden kuluttua, ja tässä Eeva-Liisa odottaa pikkusiskoa, Saaraa.


Sanat Heli Karhumäki | Kuva Petri Seppälä

Liikuntapappi Eeva-Liisa Helle-Lahti joutui hyvästelemään kohtuun kuolleen Iiris-tyttärensä. Hän kertoo,
miten selviytyi murheen mustasta yöstä ja löysi jälleen äidiksi tulemisen toivon.


”Iiriksen laskettuun aikaan joulukuussa 2016 oli enää kaksi viikkoa ja kaikki oli valmiina. Olimme mieheni Jannen kanssa toivoneet häntä jo pitkään, ja moni sanoi, että olen varmasti paikkakunnan onnellisin odottaja. Täällä Kuortaneella suurin piirtein kaikki tuntevat minut Urheiluopiston liikuntapappina.

Raskaus oli helppo, ja Iiris liikkui vatsassa vilkkaasti. Tunsin, kun hänellä oli hikka. Loppuraskaudessa tunsin hänen olevan fyysisesti jo vahvasti mukana elämässämme. Meitä oli kolme: Janne, minä ja Iiris. Pian näkisimme hänet.

Eräänä aamuna Iiris oli oudon liikkumaton. Aavistelin, että kaikki ei ollut hyvin, ja lähdimme kiireesti sairaalaan. Tutkittuaan minut huolella lääkäri totesi vakavana, että sydänääniä ei ole. Lapsi on kuollut. Niiden sanojen kuuleminen oli totaalinen pudotus. Mikään ei ole ollut sen pahempaa.

Pyysin heti ottamaan yhteyttä tuttuun sairaalapappiin Vappu Kankaaseen, joka onneksi oli työvuorossa. Hänen tukensa ensisokissa oli sanoinkuvaamattoman tärkeä. Hän toi valoa ja Jumalan läsnäoloa sen hetken pimeyteen.

Kätilölle ikuisesti kiitollisia

Kohtukuoleman jälkeen äidille suositellaan yleensä alatiesynnytystä, koska se tukee fyysistä ja henkistä toipumista enemmän kuin leikkaus. Synnytyksessä lapsi tulee todellisemmaksi ja menetys konkretisoituu.

Niin minä synnytin marraskuisena aamuna kauniin pienen tytön.

Saimme viisaan ja kokeneen kätilön, joka hoiti synnytyksen uskomattoman kiireettömästi ja rauhallisesti. Hän välitti meille tunteen, että siinä hetkessä toteutui syntymän ihme, ei kuoleman kauhu.

Minulla oli synnytyksessä rukoushelmet ranteessa. Janne huolehti, että rakkauden helmen vieressä oleva Iiriksen violetti helmi oli päällä, jotta näin sen. Kaulassani olevan ristinkin hän käänteli aina esille. Hän tiesi, että ne tuovat minulle turvaa.

”Nyt Iiris syntyy”, kätilö sanoi, kun auttoi tytön maailmaan. Hän puhui Iiriksestä koko ajan nimellä ja hoiti tätä arvokkaasti kuin elävää vauvaa. Hän pesi ja kapaloi hänet hellästi ja harjasi tukan kauniisti. Hän puki vauvalle valkoisen lakin päähän ja laski rinnalle enkelikiiltokuvan. Sitten hän antoi tytön syliimme.

Siinä hetkessä oli ihmeellistä rauhaa. Tuntui kuin huone olisi täyttynyt valosta ja lämmöstä. Lapsen silmät olivat kiinni ja ilme tyyni. Hänellä ei ollut mitään hätää.

Saimme olla Iiriksen kanssa melkein koko päivän. Ne olivat tärkeitä tunteja, jotta saimme tutkia joka piirteen ja painaa muiston syvälle sydämeen. Otimme valokuvia, jossa hän oli sylissämme. Kätilö teki meille muistokortin, johon painoi vesivärillä Iiriksen pienen käden ja jalan kuvan ja leikkasi siihen pienen hiustupsun.

Kun oli aika jättää jäähyväiset, kätilö ei jättänyt Iiristä kenellekään muulle, vaan huolehti hänet itse ruumishuoneelle saakka. Se oli hänelle viimeinen tehtävä ennen eläkkeelle jäämistä.

Iiris siunattiin nimellä

Meille Iiris oli ollut elävä lapsi, joka valmistautui tulemaan maailmaan. Siksi hänen kuului saada hautajaiset niin kuin muidenkin. Hänet siunattiin nimellä, koska meillä oli ollut hänelle nimi jo kauan.

Kuljimme Jannen kanssa joka hetki yhtä matkaa hautajaisiin saakka. Vappu Kangas hoiti Iiriksen siunaamisen sairaalan kappelissa, ja oli meille järkähtämätön tuki. Sain luottaa siihen, että hän on ollut tässä tilanteessa ja tietää, miten ollaan kuolleen vauvan kanssa. Hän puki Iiriksen Sirkku-tädin kutomiin pieniin villavaatteisiin ja teki paljon sellaista, mitä ei olisi viran puolesta välttämättä tarvinnut tehdä. Olen hänelle tosi kiitollinen.

Peittelimme Iiriksen arkkuun Pikku myyrä -tyynyliinalla. Kannoimme Jannen kanssa Iiriksen arkun hautaan kahdestaan, saattajana vain hyvä suntioystäväni.

Olen pappina tottunut ottamaan ihmisen suruja vastaan, ja siunannut hautaan lapsia ja nuoria. Olen käynyt jopa suruohjaajakoulutuksen ja tiedän, miten tärkeää vertaistuki voi olla surevalle. Oman musertavan murheeni kanssa halusin kuitenkin sulkeutua kotiin. En halunnut kuulla ihmisten kysymyksiä, kauhistelua enkä muistoja näiden omista menetyksistä, kun hädin tuskin jaksoin kantaa oman suruni.

Vetäytyminen kotiin oli sosiaalisen luonteeni ja ammattini vastaista, mutta vaisto sanoi, että se on nyt parasta. Jos olisin lähtenyt vertaistukiryhmiin, olisin kohta ollut muiden lohduttaja ja jonkin suruyhdistyksen toimelias sihteeri.

Omasta pappeudesta ei ollut aluksi mitään apua, mutta muiden usko kantoi.

Hautajaisten jälkeen ilmoitin Facebookissa sadoille ystäville kerralla, mitä oli tapahtunut. Sanoin, etten halua vieraita enkä kukkalähetyksiä. Mutta siitä oli lohtua, että he lähettivät lohduttavia sanoja ja toivottivat voimia. Oli ihanaa saada lukea, että ”Iiris on hyvässä tallessa”.

Hyvää tarkoittavat lohduttajat

Ensimmäisinä päivinä hautaamisen jälkeen mieli alkoi työstää menetystä. Olin selvinnyt synnytyksestä ja hautaamisesta, mutta hetkittäin tuntui, etten kestä. Kun kävin Iiriksen haudalla, katselin vauvojensa kanssa perhekerhoon meneviä äitejä, joiden kanssa olin odottanut samaan aikaan. ”Tätäkö minun äitiyteni on?” minä kyselin Jumalalta.

Jotkut lohdutusyritykset tuntuivat tökeröiltä, ja herkässä tilassa otin ne raskaasti. Myötätunto tuntui hyvältä, mutta kauhistelu kurjalta. Kyllä minä tiesin, miten kauheaa lapsen kuolema on. Oli myös ärsyttävää kuulla sellaisia hyvää tarkoittavia sanoja kuin ”tehän olette vielä nuoria”. Mitä se sellainen auttaa, kun lapsi on juuri kuollut, ei mitään! Ei siinä vielä pystynyt katsomaan tulevaan. Joku sanoi, että ”sinä olet niin vahva, että kestät mitä vain.”. En minä kestänyt, olin pitkään sortumispisteessä.

Olin jo vähiltä kirjoittaa lehteen kiukkuisen mielipidekirjoituksen siitä, mitä lapsensa menettäneelle saa ja mitä ei saa sanoa. Janne rauhoitteli ja esti ylilyönnit. Hän sanoi aina: ”Katso, mistä kaikesta olet jo selvinnyt, selviät tästäkin.”

Läheisten tuki auttoi

En kestänyt moneen kuukauteen olla yhtään yksin, koska silloin suru vyöryi päälle. Huolin lähelleni vain muutaman ihmisen, ja Jannen lähdettyä töihin seisoin aina keittiön ikkunan edessä ja odotin sitä, joka kulloinkin oli luvannut tulla. Jos tulija vähänkin viipyi, kädet jo hikosivat, niin huonossa kunnossa olin.

Turvarinkiini kuului rakas sisareni Hanna ja Jannen sisar Hanna. Kutsuin avukseni myös ihanat keihäänheittäjäsiskokset Jelena ja Jenna Jaakkolan, joiden kanssa olen ystävystynyt työni kautta. He ovat nuoria ja viisaita naisia Soinin metsien keskeltä. Heihin on kasvanut eheässä ympäristössä niin levollinen mieli, että he jaksoivat kannatella minua monta kuukautta, kun itse en jaksanut mitään enkä ollut oma itseni. He hieroivat niskaani ja hartioitani ja sanoivat, että nyt pitää Epsua hoitaa. Olen loputtoman kiitollinen siitä, kuinka paljon he ovat minua auttaneet.

Ja tietenkin halusin avuksi oma äitini. Hän oli odottanut kovasti ensimmäistä lapsenlastaan, mutta hoitikin nyt minua. Hän on käynyt läpi omankin lapsen kuoleman. Vanhempi siskoni on kuollut puolivuotiaana harvinaiseen sairauteen. Äidille oli tärkeää, että sai hoitaa minua, kun ei voinutkaan hoitaa Iiristä. Annoin hänen tehdä ruuat, hoitaa meidän koirat ja siivota. Palasin aivan lapsen asemaan.

Sairauslomaa sain työterveyslääkäriltä niin pitkään kuin tarvitsin. Tiesin, etten olisi moneen kuukauteen riittävän työkykyinen papin töihin. Neuvolan kautta sain hyvän terapeutin, jonka luona kävin joka toinen viikko. Hänestä oli valtava apu ja hoitosuhde jatkuu vieläkin.

Kevät vei kohti valoa

Pimeimmän talven aika oli syvää surun yötä, ja olin hyvin ahdistunut. Mutta kun kevät eteni, toivo alkoi nostaa päätään. Halusin uskoa, että jonakin päivänä elämässä on vielä valoa, ja saisin vielä kokea toisenkinlaisen äitiyden.

Toipumisessa auttoi vahva perusluottamus elämään. Se tulee kotikasvatuksesta, vanhempien rakkaudesta ja kristillisestä uskosta. Välillä kävin niin syvällä, että pahan olon pohja tuli vastaan, mutta elämänjano ei sammunut enkä sairastunut masennukseen. Sain voimaa ajatuksesta, että Iiris varmasti haluaisi, että isä ja äiti elävät ja selviytyvät.

Iiris oli saanut alkunsa lääketieteen auttamana, ja loppukeväästä lähdimme taas alkionsiirtoihin. Olisihan se ihanaa, jos meille vielä tulisi lapsi. Eihän meidän vanhemmuutemme voi olla vain haudalla käymistä. Vielä minä haluan muiden äitien kanssa perhekerhoon!

Alkusyksyllä 2017 kävimme uudestaan alkionsiirrossa. Olin arvioinut, että syyskuussa alussa kykenisin työhön, vaikken aivan täysivoimaisena. Työpaikalle meno pelotti, kun vastassa olisi muiden vyöryvä myötätunto. Mutta kävi niin ihmeellisesti, että ensimmäisenä työaamuna ennen töihin lähtöä tein raskaustestin, ja sain mennä töihin ilouutisen kanssa. Olin raskaana! Puoli vuotta meni töissä sen ilon turvin oikein hyvin.

Raskaus sujui luottavaisin mielin, mutta loppuvaiheessa olin odotetusti vähän levoton. Näin unta hautajaisista. Mutta päättelin, että loogisesti meille ei voi käydä toista kertaa samoin. Tunsin vahvasti, että Jumala on läsnä ja tämä lapsi saa tulla luoksemme.

Tämän vuoden maaliskuussa jäin äitiyslomalle. En laittanut tällä kertaa mitään vauvaa varten valmiiksi, vain laukun sairaalaan menoa varten.

Kaikki meni hyvin. Saara syntyi toukokuussa sektiolla, koska oli kohdussa kasvotarjonnassa. Kun sain hänet syliini, hän karjaisi kohta oikein kunnolla. Se oli ihana elämän merkki, aivan toista kuin Iiriksen syntymähetken kuolemanhiljaisuus.

Sama ristinmerkki

Minä ajattelen, että meillä on kaksi lasta. Toinen elää meidän kanssamme, toinen taivaassa.

Kun Saara kastettiin, minä elin läpi samalla Iiriksen hautajaiset. Kun Saaralle tehtiin otsaan ja rintaan ristinmerkki, ajattelin, että siinä se on, sama Jumalan rakkauden merkki, jolla sisko siunattiin hautaan. Kumpikin on Jumalan kämmenellä.

Kastepappi sanoi, että Iiris-sisko jaksaa odottaa meitä taivaassa. Hän on hyvässä tallessa eikä meidän tarvitse murehtia hänestä. Hän kuoli, muttei joutunut hukkaan. Hän tekee Jumalan luona taivaan töitä, ja hänellä on merkitys, vaikkei se aukene meille vielä.

Meillä on Iiriksestä kauniita kuvia. Albumi hänestä on tekemättä, koska en pysty siihen vielä. Nyt on aika iloita ja tehdä albumi Saarasta.

Iiriksen kuolemansyyksi ilmeni tutkimuksissa tiukkaan solmuun kiertynyt napanuora. Veren virtaus oli tyrehtynyt kokonaan. Yksi Seinäjoen keskussairaalan lääkäreistä sanoi minulle lohduttavan ajatuksen: Onko lapselle turvallisempaa paikkaa lähteä, kuin äitinsä kohdussa? Siellä hän oli lähelläsi ja lämpimässä.

Minä uskon, että Jumala tunsi Iiriksen jo idullaan. Siihen minä nojaan, ja uskon että hän odottaa taivaassa perhettään.

Iiris on haudattu Kuortaneen kirkkomaahan Jannen isän ja pikkuveljen viereen. Viemme joka viikko haudalle kynttilän, ja Saara on aina mukana. Ja Saaran kanssa minä menen perhekerhoon.

eevaliisa_helle_lahti

Nämä asiat auttoivat surussa

 

Joku jolle voi soittaa. Yhdelle ystävälle soitin melkein joka päivä surupuheluita (nyt ilopuheluita).

Hautaan siunaaminen. Jos vanhempi pyytää, että kuolleena syntynyt lapsi siunataan, ilman muuta seurakunnan kuuluu toimia niin. Menetetty lapsi on voitu kokea jo vahvasti osaksi perhettä.

Normaalit asiat ja puheenaiheet. Sureva ei halua koko ajan vatvoa surua. Mieheni siskon kanssa kävimme joka viikko uimassa. Kaksi koiraamme olivat iso apu, kun niitä piti viedä joka päivä ulos. Kun oli vähän enemmän voimia, lähdin koirahierojakurssille toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei tiennyt asiasta.

Kuulostele toisen surua hiljaa. Jokaisen ihmisen surulla on oma määränsä ja syvyytensä. Vaikka surussa on vaiheita, ei pidä nähdä ihmistä vain jonkin kaavan kautta. Kun toinen vaeltaa syvässä surun yössä, vierellä kannattaa mennä hiljaa kuulostellen.

Pienet teot. Sureminen on rankkaa ja uuvuttavaa, siksi sureva ei jaksa ottaa vastaan paljon sanoja. Jos ei keksi sanottavaa, voi puristaa kättä tai halata. Se auttaa, jos joku tuo valmista ruokaa. Äitini kävi leipomassa meille ja yksi mummo toi leivän ja villasukat.

Lohduttajan rohkeus. Tuntuu hyvältä, kun toinen tulee kohtaamaan aidosti. Kömpelyys ei haittaa. Ystävällinen katse ja halaus ovat jo hyvä juttu. Jotkut eivät kestä surevan kohtaamista ja väistävät koko asian tai kuittaavat sen nopeasti jollakin runolauseella.

Lohduttajan maltti. Se lohdutti, kun joku itki surua kanssani. Mutta joskus lohduttaja oli niin järkyttynyt, ettei itkusta tullut loppua ja jouduin itse lohduttajaksi. Olisi hyvä, jos lohduttaja hoksaisi sanoa, että älä sitten minua murehdi, minä kyllä selviän.

Hyvät lauseet lohduttavat. Voimia! / Kyllä te tästä selviätte, päivän kerrallaan. / Olet ollut paljon mielessäni. / Onpa mukava nähdä sinua. / Olen muistanut teitä rukouksin. / Lapsi ei joutunut hukkaan, vaan on hyvässä tallessa Jumalan luona.