11.10.2018 Sanat Maija Nyman Kolumni

Ei voi olla totta!

maija nyman
Kirjoittaja on elämän roolien monitaiturina kunnostautunut, rosoisen rakkauden puolestapuhuja.

Ilta on edennyt pitkälle, palaveri on ottanut voimille ja ollaan tekemässä lähtöä kotiin. Pehmeä pianomusiikki
soi suuren kylpylän aulassa, ihmiset nauttivat olostaan ja tekisi mieli jäädä paikalle itsekin.

Sitten kuuluu kiljahdus: Ei voi olla totta, oletteko tekin täällä! Yllättävä kohtaaminen vanhojen ystävien
kanssa vuosien jälkeen. Kello käy, eikä enää ole kiirettä kotiin. Kun on jaettu päällimmäiset kuulumiset,
alkaa perhe-, työ- ja sairaskertomusten vuoro ja lopulta suuri ihmettely siitä, että olemme tässä.

Ilmassa on aistittavissa käsin kosketeltavaa kiitollisuutta Jumalan uskollisuudesta. Vaikka on koettu yhtä
ja toista, oltu kipukynnyksillä, kuoleman varjoissa, pettymysten ja pelkojen tunneilmastoissa, sittenkin
joku on kuljettanut tarinaamme eteenpäin ja kannatellut sitä.

Kun saa lisää perspektiiviä, näkee paremmin. Jumala on. Ilman hänen läsnäoloaan tässä maailmassa ja
pienessä elämässämme kaikki olisi niin väliaikaisen turhauttavan merkityksetöntä.

Tulee pohdittua sitä, mitä olisimme tehneet toisin, jos olisimme nuorempia, parikymppisiä. Millaisia valintoja
tekisimme, mihin suuntaan menisimme ja kenen kanssa?

Toisilla oli vaihtoehtoja, toisilla ei. Toisilla paremmat eväät, toisilla vaatimattomat. Meitä yhdisti Paimenen
ääni, joka kuului hänen Sanastaan ja milloin kenenkin hengenmiehen ja -naisen suusta.

Vasta myöhemmin oivalsimme, että jokainen heistä oli myös ihminen omine heikkouksineen ja taisteluineen.
Mutta he olivat suostuneet olemaan Paimenen äänitorvina.

Samanlaisia ”Ei voi olla totta” -kiljaisuja kuultiin myös 1960-lukulaisten tapaamisessa Turun Nuortentalolla eli Nuortiksella. Tuttuja silmiä, naurua ja äänenpainoja. Joidenkin kohdalla piti tulla ihan liki voidakseen
tunnistaa heidät.

Koin hiljaista hämmästystä heidän kohdallaan, jotka tulivat kepin tai rollaattorin kanssa. Muistatko
minua vielä? Keskellämme oli myös silloinen nuorisopappimme Pauli Vuola vaimonsa kanssa, kumaraisena,
mutta tunnistavin silmin. Hän aloitti laulun vahvalla äänellään kuten silloin ennen.

Pelkistettyjen nuorteniltojen sisältö ei kenties kiinnostaisi nykynuoria. Tai kukapa tietää. Silloin oli
yhteislaulua nykyisten huippupianistien johdolla, todistuspuheenvuoroja pitivät nykyiset huippuprofessorit.
Oli papin puhe, teetä ja rukoushetki. Silmät etsivät salaa sitä oikeaa. Joku löysikin oikean jo tuolloin, joku
jäi ikuisesti yksin, toinen koki matkan varrella kipeitä eroja.

Ja sitten edesssäni seisoo hän. Tyttö lukioajoilta, jonka merkitys oman hengellisen elämäni alkutaipaleella oli ratkaisevan tärkeä. Muistan heti nuo silmät ja valoisan hymyn. Hän tuli kouluumme vain yhden vuoden ajaksi,
kulki punaisissa sukkahousuissa ja laittoi ilmoitustaululle hengellisten nuorteniltojen mainoksia. En päässyt
hänen hymystään irti ja lähdin mukaan. Ei voi olla totta! Se olet sinä!

Jokainen kohtaaminen on merkityksellinen. Elämä rakentuu niistä vahvemmin kuin tulee ajatelleeksi.
Kohtaaminen vie parhaimmillaan elämämme kurssia uuteen suuntaan, avaa solmuja, lievittää tuskaa. Yhtä
lailla kohtaaminen voi viedä harhaan ja lisätä tuskaa.

Jeesuksen tapa kohdata ihminen on häkellyttävä. Aina tapahtuu eheytymistä ja löytyy merkitystä jatkaa
matkaa. Totta se on!

Kohtaaminen vie parhaimmillaan
elämämme kurssia uuteen suuntaan.