5.12.2018 Sanat Satu Kreivi-Palosaari Kolumni

Nautin suhteestani alkoholiin

satu kreivi-palosaari
Kirjoittaja on entinen toimittaja, joka roihuaa pappina, äitinä ja omaishoitajana Oulussa.

Minun on ollut kummallisen vaikea kirjoittaa alkoholista, vaikka kaikkea mahdollista olen maan ja
taivaan välillä käsitellyt. Tilanne on alkanut ärsyttää. Viina sitoo ihmistä, jos siitä ei voi puhua tai jos
siitä on pakko puhua. Haluan tilaan, jossa alkoholista voi puhua kuten perunasta.
'
Oma alkoholihistoriani on kai aika tavanomainen 1980-luvulla lappilaiskylässä. Jossakin viidentoista
vuoden tietämissä haettiin Ruska-pullo neljään pirkkoon. Sitä Golden-vodkapullon ottamista mukaan kerhonohjaajaleirille kadun katkerasti. Uh, miten noloa. Emme jääneet kiinni, eikä mitään tapahtunut.
Pappi – jonka kanssa menin 20 vuotta myöhemmin naimisiin – ei tietenkään ollut tajunnut mitään.
Tunnustin kuitenkin asian turvallisesti avioliiton satamassa. Sovinto oli suloinen.

Alkoholi oli kuulunut elämään kotikylässäni monella lailla. Isällä karkasi joskus viikoksikin putki päälle.
Onneksi vain noin kerran vuodessa, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana ei enää ollenkaan. Jälkensä
jätti sekin.

Kun vähän yli parikymppisenä aloitin toimittajan työt, havaitsin, että vaikka taittopulloa ei ollut enää
toimitussihteerin pöydänjalan vieressä, eikä infoissa tolskattu viinan kanssa, kosteita illanviettoja piisasi.
Varsinkin Kajaanin Seurahuoneella sai luottaa, että kollega ilmaantuu tiskille, olipa viikonpäivä mikä
tahansa. Journalismia tehtiin siihen aikaan aamuyölle asti.

Kun olin kolmekymppinen, suhde alkoholiin oli aika tiivis, mutta kuitenkin ehkä vielä normaaliksi
laskettava. Sitten isä kuoli. Seuraavan kolmen vuoden aikana tajusin, että tuntemattomat voimat yrittävät
viedä minua. Sain tietysti opiskeltua ja tehtyä töitä. Toimin kirkkovaltuutettuna ja aktiivisena
vapaaehtoisena. Kolme lastakin tuli hoidettua asiallisesti. Mutta silti!

Kun myös aviokriisi oli totta, ymmärsin kuivan rationaalisesti, että käsilläni on kuvio, jota en voi sumentaa,
lieventää, paeta. Älä elämää pelkää! Ajatuksen oli oltava kirkas. Päätin lopettaa alkoholin käytön
kokonaan. Se oli tosi helppoa. Hyvin nopeasti tein kuitenkin myös sen päätöksen, että en aio puhua
asiasta. Jatkuva puhe viinasta on aika rasittavaa, mutta se vasta rasittavaa on, kun ihmiset tekevät
viinattomuudesta uskonnon.

Minua koko viinakysymys kiinnosti sen syksyn jälkeen harvinaisen vähän. En osallistunut Facebookin
”Vietän juhannuksen ilman viinaa” -kamppikseen, koska en halua antaa alkoholin määritellä elämääni tai
juhliani suomalaiskansallisella on/off-maailmallaan. Se ei ole näkökulmani juhannukseen.

Nyt 18 vuotta myöhemmin nautin tavattomasti suhteestani alkoholiin. Se on hyvin normaali. En kaipaa sitä,
mutta alkoholi ei ole myöskään mikään pahuuden ruhtinas. Nautin Herran Pyhän ehtoollisen normaaliin
tapaan ja joskus olen häissä juonut alkumaljan. Joulupöytään ostan hyvän punaviinipullon. Itse en tosin sitä
juo. Sen sijaan mielelläni istahdan viinibaarissa ystävieni kanssa lasilliselle. Minun lasissani on hyvää
alkoholitonta valkoviiniä. Yleensä kukaan ei huomaa, että olen selvin päin.

Työssäni tapaan paljon ihmisiä, joiden päihdeongelmat ovat syviä. Toivon, että osaan aina nähdä ihmisen punareunaistenkin silmien takaa. Päihdeongelmasta kärsivän ihmisen ja omaisen hätä, suru ja raivo ovat
totta. Sitäkään ei saa paeta, lieventää, sumentaa. Vaikka puhe alkoholista tuntuisi liioittelulta tai vähättelyltä,
kannattaa yrittää. Alkoholista puhuvaa kannattaa kuunnella. Paras lähestymistapa löytyy tutusta osoitteesta
ja on tämä: Iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.

Mikä on sinun suhteesi alkoholiin?

En kaipaa alkoholia, mutta se ei ole
myöskään mikään pahuuden ruhtinas.