13.12.2018 Sanat Pekka Maaranen Kolumni

Ohikiitävää

50 Pekka Maaranen
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva evankelista, joka on joutunut liputta junaan ja kirjoittelee konduktöörin saapumista odotellessaan.

Psalminkirjoittaja kuvaa ihmiselämää ”ohikiitäväksi hetkeksi” ja vain ”kouralliseksi päiviä”. Ihmiselämän tarkoitus ei voikaan olla siinä, mitä ihminen tämän lyhyen episodin aikana tahtoo tai ehtii. Tarkoitus on Jumalassa, siinä kaikessa, mitä Jumala on tehnyt armahtaessaan ihmisen ja näin vapauttaessaan meidät osaksi iankaikkisuuttaan.

Tämän takia armo on paljon suurempi kokonaisuus kuin ihmiselämä, koska juuri se tekee elämästä sen, mitä Jumala tarkoittaa ja on Elämästä puhuessaan.

Ihminen ei kuitenkaan ymmärrä Jumalan tekoja, etenkään niitä, jotka on jo tehty. Puhumattakaan siitä, että ymmärtäisimme, miksi ne on jo tehty. Kun me kristityt keskustelemme elämästä ja uskosta, vertaamme sitä usein sotatilaan. Olemme kuitenkin itse piilottaneet vihollisemme itseltämme ja alkaneet kiistellä keskenämme.

Etenkin kuolema, joka on vihollisistamme se, jolla on oikeus piinata meitä pisimpään, on viety visusti piiloon. Tämä kupla näkyy sanomalehtien kuolinilmoituksissa. Niistä syntyy useasti sellainen käsitys niin kuin kuolema olisi vapauttaja. Näin ei ole. Kuolema on vihollinen. Jeesus on Vapahtaja.

Tätä mustaa aukkoa tutkin itsessäni maatessani sairaalan sängyssä. Täydellisesti onnistuneen sydänoperaation jälkiseuraamuksena aloin yhtäkkiä nähdä kaiken näkökentässäni olevan sirpaloituneena joko kahdeksi tai kolmeksi kuvaksi. Syykin selvisi myöhemmin. Aivorunkoinfarkti, jonka sydänoperaatiossa irronneet kalkkeumamurut aiheuttivat. Taistelutermein sanottuna olin saanut osuman komentokeskukseen, juuri sinne, mistä kaikki toimintakäskyt, kommunikointi ja kaikki ihmisen normaalit toiminnot lähtevät.

Jälkeenpäin, oikeastaan vasta kävellessäni sairaalasta ulos omin jaloin ja omin silmin, minulle alkoi pikkuhiljaa valjeta, miten vähällä olin selvinnyt. Kun sitten ensitietopäivässä kuuntelin erästä aivoverenkiertohäiriön kokenutta miestä, kuva kirkastui entisestään.

Kylmät väreet ja samanaikainen valtava kiitollisuus kulkivat lävitseni, kun hän sanoi: ”Pahin seuraamus aivorunkoinfarktista on neliraajahalvaus ja puhekyvyn menetys, toiseksi pahin on kuolema ja sitten tulevat monet erilaiset motoriset vammat ja/tai näkökenttämuutokset, jotka, ihme ja kumma, paranevat ja palautuvat ennalleen tai lähes ennalleen ajan myötä.”

Kotona olen läpikäynyt tätä kokemaani ja pohtinut, missä kohden olen nukahtanut, koska minut näin heräteltiin näkemään ihmisen osa ja ennen kaikkea osattomuus elämästä ilman Jumalan antamaa tarkoitusta.

Sen ainakin tiedän nyt, että omissa käsissäni ovat hyvin ohuet ja hauraat langat. Ruotsalaisen Nobel-runoilijan Tomas Tranströmerin sanoin:

Kesken elämän Kuolema käy ottamassa
ihmisestä mitat.
Vierailu unohtuu ja elämä jatkuu.
Mutta puku ommellaan hiljaisuudessa.

Valvokaamme siis, sillä me emme tiedä.