3.1.2019 Sanat Eija-Riitta Korhola Kolumni

Seimen lapsi, vielä kerran


01 Eija-Riitta Korhola
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian tohtori, joka ristiinpölyttää politiikan, tutkimuksen ja bisneksen välimaastossa.


Joulu on ohi, ja moni katsoo jo saaneensa täyden annoksen seimen lasta: nyt on aika päästä normaaliin päiväjärjestykseen. Hempeily vaihtukoon painaviin asioihin.

Näin olen monta kertaa ajatellut, tajuamatta miten painava asia on karjakaukaloon syntynyt Jumala. Vaikka ihastelisin ja palvoisin häntä koko loppuvuoden, se ei riittäisi tyhjentämään asian ihmeellisyyttä.

Kristinuskon ajatus Jumalasta, joka tuli ihmiseksi, on kristinuskon pöyristyttävä, jopa loukkaava piirre. Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, rajoittuneisuuteen, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille.

Karmeliittamunkki Wilfrid Stinissen toteaa, että ei-kristitylle tämä on skandaali. ”Kristinusko väittää, että Jumala joka kannattelee maailmankaikkeutta ja jolle mikään nimi ei ole sopiva, koska hän ylittää kaiken mitä voimme kuvitella, että hän on identtinen ihmisen kanssa.”

Voimaton lapsi on Jumala. Jumala sai nimen, osoitteen ja ammatin. Ääretön suostuu äärelliseksi, rajaton rajalliseksi, näkymätön näkyväksi ja käsittämätön käsitettäväksi. Pyhä antautuu pilkattavaksi. ”Jumalan astuminen historian kynnyksen yli meidän olemistapaamme on täysin käsittämätöntä. Meille ei olisi tullut mieleenkään, että jokin sellainen on mahdollista. Jumalan inkarnaatio on kuitenkin kristinuskon keskeinen totuus.”

Samalla se on kristinuskon arvokkain aarre. Se tekee siitä rakkauskertomuksen.

Tällä oli valtavia seurausvaikutuksia kulttuuriimme. Ensinnäkin Jumala tuli lapseksi. Toisekseen hän antoi lapselle erityisaseman.

Lisää innostuin, kun luin Päiviö Latvuksen kirjaa Ymmärryksen siivet (Omega, 2000). Tämä jättiläismäisen urakan tehnyt aatehistorian harrastaja on lähestynyt kiinnostavalla tavalla kysymystä siitä, miksi tiede on länsimaista. Niin, miksi todellakin se, mitä käsitämme tieteeksi ja tieteelliseksi maailmankuvaksi, kuten luonnontieteellinen tutkimus, kehittyi nimenomaan Euroopassa? Yllättävää ehkä, mutta keskeisenä tekijänä Latvus tuo esiin lapsen arvostuksen. Lasta arvostava kulttuuri nosti kunniaan sen luovuuden, avoimen kysymisen ja uteliaisuuden, jota tiede kehittyäkseen vaatii.

Lapsen arvostaminen lapsena eikä vain kehittymättömänä aikuisena oli ollut vierasta koko antiikissa. Esimerkiksi kreikkalaiset runoilijat eivät olleet lainkaan kiinnostuneet lapsista. Stoalainen Epiktetos jopa ihmetteli: ”Mitä onkaan lapsi, pelkkää tietämättömyyttä ja tyhmyyttä”. Ja nekin harvat jotka kiinnostuivat lapsesta, kiinnostuivat lähinnä vain lapsessa ilmenevistä aikuisen piirteistä.

Ja sitten tuli Jeesus, joka asetti lapsen jalustalle. Jaloissapyörijästä tuli esikuva. Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, ei löydä sitä. Tämä alkoi muuttaa aivan olennaisesti lapsen asemaa ja lapsen oikeuksia, ja sitä myöten kulttuuria.

Latvus kuvaa myös kiinnostavasti, miten 1100-luvulla Bernhard Clairvauxlainen oli saanut näyn Jeesuksesta ja tätä hoivaavasta Mariasta. Bernhardin näky levisi taiteeseen ja aiheutti suoranaisen empatia-aallon lastenhoitoon: Madonna ja lapsi -patsasta suudelleet äidit tekivät saman kotona omille lapsilleen. Latvuksen mukaan tämä psykologinen prosessi lienee ollut yksi ratkaiseva tekijä 1200-luvulla käynnistyneessä Italian renessanssissa. Empatia lasta kohtaan, lapsen ja lapsuuden arvot nousivat häkellyttävän nopeasti esiin. Tämä mursi Eurooppaa vuosisatoja hallinnutta suvaitsemattomuuden ja kovuuden noidankehää.

Yksi syy lisää halata ja helliä lasta.