2.1.2014Teksti Janne Villa

Heränneitä pilkattiin heränneiksi!

K-01-2014-12-sieluntolat kuvaHerättäjäjuhlat kesä 08 Espoo
Heränneet ovat perisuomalaiseen tapaan tavallisesti arkoja puhumaan uskostaan. Moni korostaa rukoilevaa asennetta: puhutaan lapsille vähemmän Jumalasta kuin Jumalalle lapsista.

”Kymmenettuhannet uskovaiset 2016 Myyrmäkeen”, otsikoi Metro-lehti (11.12.). Metro viittasi Vantaan Herättäjäjuhliin, joille toivotaan tulevan jopa 30 000–40 000 enemmän ja vähemmän vaivattua sielua.

Alati kieli poskessa kirkollisia jymyuutisia metsästävä Kotimaa24 (12.12.) sai oivan aiheen uutisoida: ”Metro nimitteli körttejä uskovaisiksi”. Heränneet eivät näet nauti uskovaisen statuksesta.

Körttipastori Urpo Karjalainen ehdottikin ytimeen osuvampaa vaihtoehtoa Metron otsikolle. Hän itse olisi kirjoittanut skuupin, jonka mukaan ”Myyrmäkeen kokoontuvat ne, jotka ovat toivon ja valon ja armon perään, mutta ovat itse mieluummin pimeässä”.

Heränneen kansan puolivallatonta puheenpartta tuntematon saattaa ihmetellä, mistä körttiläisten omalakisessa kielipelissä on kysymys. Vanhaan hyvään aikaanhan heränneillä tarkoitettiin – Metron tapaan – juuri uskovaisia.

Hurmoksellisista kansanherätyksistä alkunsa saaneen körttiläisyyden alkuvaiheissa oli karismaattisia kokemuksia. Niistä legendaarisin tapahtui vuonna 1796 Telppäs-niityllä Savossa, missä heinäntekijöitä kaatui kuin heinää. Nyttemmin normiheränneet eivät halua suurin surminkaan samaistua semmoiseen menoon.

Omassakin sodassa on tarpeeksi

Nykykörttiläisyys on matalan profiilin valtakirkkokristillisyyttä. Herätysliike vierastaa tunnevoimaista herätyskristillisyyttä ja sen piirissä on keskusteltu, onko heränneelle ylipäänsä soveliasta herätä uskoontulon mielessä.

Jo äidinmaidossa uskon imeneelle körtti-ihmispololle herääminen ei ehkä ole ajankohtaista.  Sen sijaan herääminen on esimerkiksi ”ikävöimistä”, ”Herralle sairastamista” tai “aralla tunnolla olemista”, joissa kysellään varovasti, mikä onkaan oma suhde Jumalaan.

Aika ajoin ilmenevää alentuvaa suhtautumista aralla tunnolla totisesti oleviin uskoontulijoihin tämä ei tietenkään pyhitä. Semminkin kun muistetaan, että herännäisyyden alkuvaiheissakin oltiin todella kärkkäitä tekemään eroa tosiuskovaisten eli heränneiden ja ”suruttomien” välillä.

Suuri osa nykykörttiläisistä onkin ottanut sen kannan, ettei ole ihmisen määriteltävissä, mikä on toisen syntisen sieluntila. Omassakin sodassa on tarpeeksi.

Ristinkoulutus on yhä kesken

Nykyheränneet eivät enää pyri provokatiivisesti erottautumaan suruttomista. Sotien jälkeinen muutos on ollut suuri. Ajoittain kulttuurivastaisena ja maailmankielteisenä, jopa moralistisena tunnetun liikkeen kulttuurimuutoksen huipentumana oli Viimeiset kiusaukset -ooppera vuonna 1975.

Sana ”suruton” esiintyy vain Siionin virressä Ah vuodata Herra jo Henkesi. Modernien heränneiden puheessa sanaa käytetään vuohien ja lampaiden erottelun sijasta usein itsekriittisesti, kun kuvataan, miten suruttomasti on itse eletty.

Maailma lienee toki selkeämpi paikka, kun tietää tarkasti mustan ja valkoisen, hyvän ja pahan, heränneen ja suruttoman välisen eron.

Vaan emmeköhän me kaikki kirkon- ja seurapenkissä tahi muussa hengellisessä kokoontumisessa kärvistelevät ole lopulta samassa ”ristinkoulussa”. Ja koulutus on kesken, niin kauan kuin Henki pihisee.

 


 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä