14.1.2016Teksti Päivi HäkkinenKuva Kotimaa Oy

Kristityllä ei ole erivapautta
elämän kovuudesta

k-02-2016-12-Juhani Rekola
Juhani Rekolan ajatukset ravitsevat niitä, joita Jumalan valtakunta vetää puoleensa mutta joita usein vieroksuttaa kristillisyyden ilmiasu tässä maailmassa.


Radiotallenteella puhuu toteava ja hienoisesti s-kirjainta korostava ääni. On vuosi 1981. Tallentimen äärellä istuu pitkä ja laiha mies, jolla on uurteiset kasvot. Juhani Rekola puhuu uskosta ja elämästä ohjelmassa Muistojeni joulu.

– Miten tasapainottaa täällä elämässä sen mikä on unelmaa, odotusta, toivetta. Miten tasapainottaa elämässä ilon ja surun? Kumpi on tärkeämpää, ilo vai suru? Entä kumpi on arvokkaampaa?

Nämä kysymykset sopivat taustaväriksi Juhani Rekolan ajattelulle, jota on vaikea lokeroida. Kirjoituksissaan Rekola palasi yhä uudestaan kärsimykseen, mutta älyllisenä ongelmana hän ei halunnut aihetta käsitellä. Orpopojalle ja koulukiusatulle kärsimys ei ollut käsite.

Suurenmoinen, mutta silti liian pienen joukon tuntema esseisti, sielunhoitaja ja pappi kuoli vuonna 1986. Jälkeensä hän jätti kirjallisen perinnön, jonka ajankohtaisuutta ei voi kuin hämmästellä.

Rekola on kanssakulkija niille, joiden usko on luhistunut elämän mielettömyyden tai henkilökohtaisen tragedian edessä. Helpotus hän on niille, joita tympäisee hempeä ja hymistelevä uskonnollinen kielenkäyttö. Rekola on tien näyttäjä niille, jotka eivät tunnista itsestään sen enempään konservatiivia kuin liberaaliakaan.

Sama maailma kaikilla

Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina 25 vuotta työskennellyt Rekola tunsi elämän laitapuolen. Hän viihtyi työnhaussa epäonnistuneiden ja päihteisiin kiinni jääneiden suomalaisten – Slussenin sissien – kanssa. Kirkollisten piirien kahvihetket ja komiteat ahdistivat.

Jatkosodassa rintamapappina Rekola näki elämän ja kuoleman luonteen. Hartaasti varjelusta rukoillut sotilas kaatui ja Jumalansa kironnut palasi. Tässä kuvassa on oikeastaan koko Rekolan teologian lähtöpiste.

Paljon nähnyt pappi vierasti ajatusta kristinuskosta jonkinlaisena suojakuplana. Rekolan tunnetuin lause lieneekin:

– Tässä maailmassa me elämme, tässä maailmassa me kuolemme.

 Rekola kutoo elämän todellisuuden ja teologian niin tiiviisti yhteen, että väliin ei jää mitään.

Todellisuus on sama kaikille, eikä kristityn useinkaan käy sen kummoisemmin kuin jumalattomankaan. Samat kiusat ja ongelmat lankeavat kaikkien osaksi. Ei ole mitään kristityn erivapautta elämän kovuudesta.

Kristityn ilo on toisenlaista – iloa pimeydessä. Se ei ole tämän maailman onnea ja menestystä vaikka sitä joskus niin hartaasti toivoisimme.

– Ristiin käyvät todellisuus ja toiveemme, Rekola niin usein oli nähnyt. 

Rekola kirjoittaa: ”On rakennettava sen varaan, että Jumala ei selitä emmekä me kykene selittämään, että hän ei vastaa kysymyksiimme eikä auta näkyvällä tavalla. Me saamme elää ratkaisemattomien ristiriitojen keskellä, tahdoimme tai emme. Haavat pidetään avoinna. Kun seisomme raollaan olevan oven edessä, se lyödään kiinni. Se avataan toisaalla – ehkä. Meidän kaavamme särjetään.”

Rekolan mielestä sekä optimismi että pessimismi ovat harhaan johtavia. Sen sijaan hän valitsi tragedian. Elämä on pohjimmiltaan juuri traagista, mutta siihen sisältyy toivo ja uuden alku.

– Tässä maailmassa Jeesus kärsi ja kuoli. Siinä mekin kärsimme ja kuolemme, totesi Rekola. 

Lue artikkeli kokonaisuudessaan Sanasta 2/2016!


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä