22.8.2014Teksti Eeva VainioKuva Istockphoto

Pelkoa päin

k-34-2013-10-elamantaito pelko.jpg-220x300

Osa ihmisen peloista saadaan hoidettua pois. Loppujen kanssa on vain opittava elämään.

Jokainen pelkää jotain ainakin hetkittäin. Pelon voi herättää mikä tahansa: sosiaaliset tilanteet, hämähäkit, tyhjät aukiot. Ihmismieli on hanakka tarttumaan pelkoihin, avohoidossa työskentelevä psykiatrinen sairaanhoitaja Riitta Kokkonen tietää ammatillisesta kokemuksesta.

– Pelko on elimistön suojelusmekanismi, joka varottaa pelättävistä asioista. Se on hyvä ja normaali tunne, joka muuttuu pahaksi silloin, kun se alkaa rajoittaa elämää tavalla tai toisella.

Paniikki on pelkotila, joissa järki ja tunne eivät kohtaa. Siinä ihminen alkaa pelätä oman kehon reaktioita: sydän tykyttää, kädet vapisevat, ei saa ääntä. Kokkosen mukaan voi käydä niin, että ihminen alkaa kiertää paniikkia herättäviä tilanteita.

– Ei vaikka käy enää siinä kaupassa tai sillä kassalla, jossa pelko iski. Joskus auttaa, kun lähtee asiakkaan tueksi siihen tilanteeseen ja pelko kohdataan yhdessä.

Pitkäänkin kestäneestä paniikkihäiriöstä ja pelosta voi selvitä myös omin neuvoin. Niin kävi Mirjalle, johon paniikki iski kahvipöydässä miehen sukulaisten luona. Kuppia pitelevä käsi alkoi täristä, ja ajan myötä pelko laajeni työpaikan ruokatunneille ja ruokailuvälineiden käsittelyyn.

Kahvista Mirja selvisi kieltäytymällä, poistumalla paikalta tai viinilasin voimalla. Työpaikalla hän alkoi kiertää syömistä toisten kanssa.

– Selitin kerääväni lounasliput, jotta voisin käydä perheen kanssa syömässä viikonloppuna. Kotona selitykseni oli, että näin tehden säästän ruokamenoissa. Aavistelin jo, että kyse oli paniikkihäiriöstä, mutta en kehdannut puhua siitä kenellekään, en edes puolisolleni.

Puhuminen auttoi

Mirjan pelko paljastui, kun työtoveri yllättäen kertoi hänelle omasta paniikkihäiriöstään. Se sai Mirjan avautumaan omasta tilanteestaan. Pelon paljastaminen oli suunnaton helpotus. Mirja alkoi täydentää tietojaan paniikista ja puhua siitä luotetuille ystäville uudestaan ja uudestaan.

Riitta Kokkonen nyökkäilee Mirjan kokemukselle: hyvä, että alkoi puhua. Kun pelko paljastetaan ja myönnetään, se lähtee pala palalta pois. Jos paniikki on kestänyt pitkään, vaikka kymmenen vuotta niin kuin Mirjalla, tilanne ei korjaannu hetkessä, vaan töitä sen kanssa on tehtävä pitkään.

– Mirjaa auttoi työtoveri, jolla oli itsellä sama pelko. Mutta miksei se olisi voinut olla joku muukin? Sellainen, joka näki muutoksen Mirjan tavoissa, vaikka sen, että hän alkoi välttää tiettyjä tilanteita. Joku olisi voinut kysyä, miten voit, ja avata sillä tavalla oven paranemiseen, Kokkonen sanoo.

Kokkosen mielestä Mirja teki oikein, kun alkoi tutkia pelkonsa syytä. Sellaiseksi paljastui huono itsetunto, joka sai hänet ajattelemaan, ettei hän kelpaa omana itsenään.

– Katselin itseäni ikään kuin toisten silmin ja oletin, että he pitävät minua itseään huonompana. Kun niin tein, en tuntenut olevani hyväksytty, vaikka minulla oli voimakas hyväksytyksi tulemisen tarve.

Pelko voi vaikuttaa kapeuttavasti elämän valintoihin. Siksi kannattaa hakea ajoissa apua, ettei pelko pääse ohjaamaan elämää kuten Mirjalla. Jos pelkoa ei olisi ollut, hän olisi voinut valita kaupallista työtä luovemman alan.

– Pelon kanssa eläminen vei minulta kaikki voimat ja vaikutti myös perheen lapseen. Minä pakenin työhön, tein kolmeakin työtä yhtä aikaa. Vähän katkeraa on ajatella, että kymmenen vuotta elämästäni on hukkaan heitettyä aikaa.

Rukous auttoi

Usko voi olla pelon aiheuttaja tai sen poistaja. Itse taidan kuulua jälkimäiseen ryhmään. Ajoin aikanaan mustaan jäähän, ja auto rysähti ensin metsään ja sitten tienvarteen katolleen. Sen jälkeen autolla ajaminen alkoi pelottaa. Pahimmillaan pelko oli, kun piti talvikelillä lähteä ajamaan lähes kolmen sadan kilometrin matka vanhempien luokse.

Ennen matkaan lähtöä sain kuningasidean. Päätin lukea jokaisen vastaantulevan auton kohdalla Herran rukouksen: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä. Kuopion ja Jyväskylän välillä oli niin paljon liikennettä, että rukous jatkui ilman taukoja. Mutta se auttoi. Kun keskityin rukoukseen, en pelännyt.

Riitta Kokkonen tietää, että usko voi olla molempia: henkilöstä riippuen pelon poistaja tai pelon aihe.

– Joskus on hirvittävää kuulla, miten rankaiseva Jumala joillakin on. Helvetin pelko voi olla niin voimakas, että asioista pitää puhua kuiskaten. Toisia taas usko kantaa. ”Turvallinen” on minun näkökulmastani avainsana. Jos jumalasuhde on turvallinen, se on hyvä asia, olipa uskon kohde sitten Jumala, Buddha, Allah tai vaikka metsänhenki, kuten eräällä ihmisellä.

Ammattiauttaja auttoi

Kokkosen mukaan pelko voi pahimmillaan invalidisoida ihmisen, kun siitä seuraa hoitamattomana jotakin, esimerkiksi masennus niin kuin Anittalle. Hänen elämäänsä hallitsi neljäkymmentä vuotta pelko siitä, että äidin kuolema oli hänen syytään, koska hän näki äidin ottavan lääkkeitä, eikä hälyttänyt apua, vaan jatkoi uskonnonkokeisiin lukemista.

Anitta sai avun ammattiauttajalta sen jälkeen, kun oli sairastunut masennukseen.

– Pelkoni poisti terapeutti, joka sanoi, että olin äidin itsemurhan aikaan 10-vuotias lapsi. Sen ikäisenä minulle kuuluivat lapsen leikit ja uskonnon kokeisiin lukeminen, ei aikuisen vastuu; joten en ole osasyyllinen äidin kohtaloon.

Myöhemmin Anitta sairastui toisen kerran masennukseen. Sen aikana pelko sai uuden muodon: hän pelkäsi lähteä ihmisten ilmoille, ajaa autoa, tavata ihmisiä, vastaanottaa vieraita. Vähitellen terapia ja lääkitys antoivat avun. Nyt hän ymmärsi toisen tärkeän asian: että masennus oli hänelle opittu tapa paeta pelkoa ja syyllisyyttä.

Anittan tapauksessa tehtiin niin kuin Riitta Kokkosen mukaan invalidisoivassa pelossa ja sen seurauksissa tehdään: ei puhuta enää pelkoreaktioista, vaan ammattilaisen avulla etsitään syitä syvemmältä.

– Vaikean pelon ja sen seurausten kanssa ei kannata sinnitellä liian pitkää. Pelkojen kanssa voi elää, mutta toinen asia on, onko elämä hyvää, jos ihminen sanoo selviävänsä jollakin tavalla. Minusta meillä kaikilla on oikeus elämäniloon.

Anitta pohtii itse, että ammattiauttajan ja lääkityksen lisäksi myös usko on auttanut häntä pelkojen kanssa.

– Puolestani on rukoiltu jo ennen syntymää. Itse rukoilin enteellisesti jo rippikoulussa, että ”vaikka polkuni olisi kuinka kivikkoinen tahansa, toivon, että Sinä kuljetat minua”. Uskoin silloin, että niin tapahtuu, ja niinhän tässä on tapahtunut.

Sekä Riitta Kokkonen että Anitta pysähtyvät vielä miettimään, mitä he pelkäävät tänä päivänä. Vastaukset ovat lähes identtisiä. Riitta Kokkonen ei pelkää mitään, ja Anitta ei enää mitään.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä