9.5.2018Sanat Janne VillaKuva Jani Laukkanen

Adoptioäidin onnea ja oireilua

k-19-2018-02-Seija Poikonen adoptioNETTI
– On ollut hieno tie saada lapset adoption avulla. Sen kautta on tullut myös paljon ystäviä. Adoptiovanhemmat tuntevat tavatessaan samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin motoristit, jotka moikkaavat toisiaan, sanoo Seija Poikonen.

– En mitenkään usko, että olisin voinut koskaan rakastaa enempää biologisia lapsia kuin adoptiolapsiani, sanoo adoptiovanhempien aktivisti Seija Poikonen.

Venäläisen lastenkodin lapset laulavat ja leikkivät piirissä.

Videolle tallennetusta tilaisuudesta erottuu etenkin pieni poika, joka nauraa ja heiluttaa kovasti valkoista lippua.

Voisiko tuo poika olla oma poikamme? Entä kuka noista tytöistä voisi olla se oikea? Seija Poikonen mietti kuumeisesti.

Esityksen jälkeen hoitajat toivat viisivuotiaan Irinan ja kolmevuotiaan Eetun tulevien vanhempiensa luo.

Ensikohtaaminen lokakuussa 1994 oli ”erittäin suuria tunteita herättävä”.

– Eetu oli hyvin pienikokoinen. Tuntui ihanalta päästä hoitamaan niin pientä lasta. Irina oli reipas selviytyjä. Hän sanoi hoitajalleen, että tuossa on minun äitini.

– Minä olin lapsista ihan innoissani. Myös miehelläni heräsivät tuolloin tunteet. Hän katsoi joka päivä töistä tultuaan lasten kuvia, Poikonen kertoo.

Ajatus adoptiosta kypsyi pitkään.

– Olimme täysin valmiita adoptioon, kun Pelastakaa Lapset -yhdistys tarjosi meille parin vuoden vaativan valmisteluvaiheen jälkeen ”iloisia ja reippaita sisaruksia” Venäjältä, Karjalan tasavallasta.

Lue koko juttu Sanasta 19/2018.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä