30.10.2014Teksti Hellevi PoutaKuva Jani Laukkanen

Äidin suuri suru

Jaana Kruthin tyttären itsemurhasta tuli viime kesänä kuluneeksi vuosi. Tragediaa on yhä mahdoton ymmärtää. Äidin mielessä kertautuvat jospa- ja miksi-pohdinnot.

k-44-2014-1-Kansi
Pyhäinpäivä tulee Jaana Kruthia lähelle, koska häneltä on lyhyessä ajassa kuollut sekä tytär että äiti.

Jaana Kruthilla oli viime kesänä ensimmäiselle lomaviikolleen selvä suunnitelma. Hän omistaisi sen suremiselle ja oikein uppoutuisi suruunsa. Tuttu lääkäri ehdotti hänelle silloin, eikö hän nyt voisi kokeilla mielialalääkkeitä. Jaana parahti, ettei missään nimessä, sillä suru ei ole mikään sairaus eikä mielenterveysongelma. Oikea lääke siihen on sureminen. Se tuo ajan kanssa helpotusta.

Niin Jaana oli ajatellut edellisenäkin kesänä, kun perhettä kohtasi tragedia, jota oli ja on edelleen mahdotonta ymmärtää.

Kauniina heinäkuun päivänä Jaanan ovelle oli ilmestynyt kaksi poliisia. Hän oli ottanut heidät hyväntuulisena vastaan, koska hän oli ajatellut heidän asiansa koskevan naapuruston ongelmia. Poliisit olivat kuitenkin pudottaneet pommin: tyttärenne on kuollut, hän on tehnyt itsemurhan.

Seuraavat päivät Jaana eli todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla. Hetkittäin hän oli varma, että pian ovi lennähtää auki, Susanne-tytär tulee vauhdikkaasti sisään ja pudottaa räväkästi laukkunsa johonkin niin kuin hänellä oli tapana.

– Minusta tuli kuin höyryjuna. Puhuin ja touhusin lakkaamatta, halusin koko ajan rynnätä eteenpäin. Edelleen minulle on tärkeää saada puhua siitä, mitä on tapahtunut, Jaana kertoo.

– Kun surua oikein vatkaa, siitä tulee ikään kuin kuohkeampaa ja kevyempää kantaa. Mutta sitä pitää vatkata muiden kanssa. Yksin suuri suru kasvaa entistä suuremmaksi.

Kun Jaana yritti ymmärtää tyttärensä itsemurhaa, hänestä tuntui kuin hänen aivonsa olisivat olleet turvoksissa ja kiehuneet. Sama tunne hänelle tulee usein vieläkin.

Alun kaaoksessa hän tuskaili, miten hänen kaikki rukouksensa ovat menneet hukkaan. Miksi Jumala salli tämän tapahtua, vaikka hän oli aina rukoillut niin kovasti lastensa puolesta. Sitten hänen ajatusmallinsa muuttui, ja hän kysyi itseltään, kestäisikö hän menetystään ollenkaan, jos hänellä ei olisi uskoaan Jumalaan.

– Minulla oli tuttu pappi, jonka puoleen saatoin heti kääntyä, ja minulle järjestyi kaikki mahdollinen seurakunnan tarjoama tuki.

Lue koko juttu Sanasta 44/2014


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä