19.2.2015Teksti Janne VillaKuva Seppo Sirkka

Muutos alkaa, kun muutama nostaa päänsä

Klaushärö

Tämänvuotisen Luterilaisen Kulttuurin Säätiön palkinnon saanut ohjaaja Klaus Härö on ohjannut vironkielisen elokuvan, jonka tapahtumat sijoittuvat Stalinin kauden Viroon. – Mietin usein, millainen olisin tosipaikan tullen – eläisinkö niin kuin uskon, ohjaaja pohtii.

Ohjaaja Klaus Härön vironkielisen Miekkailija-elokuvan ensi-ilta on maaliskuussa. Sen tapahtumat sijoittuvat Stalinin kauden lopulle 1950-luvun alun Haapsaluun.

Elokuvassa salaista poliisia pakeneva nuori mies Endel saapuu Leningradista opettajaksi Haapsaluun. Stalinin hirmuhallinto kylvää kuolemaa ja pelkoa myös Neuvosto-Virossa.

Endelistä tulee vähän vastentahtoisesti kuin sijaisvanhempi lapsille, joista monen isä on viety vainoissa ja äidit raatavat pitkää päivää. Huippumiekkailija alkaa opettaa urheilukerhossa lempilajiaan ja löytää sitä kautta lapsiin lämpimän yhteyden. Nimensä muuttanut karkulainen voi joutua suureen vaaraan, jos hän toteuttaa lasten toiveen ja vie heidät Leningradiin miekkailuturnaukseen.

– Jos Endel uskaltautuu suojamuurinsa ulkopuolelle, hänen on ehkä maksettava harvinaisen kova hinta, mutta sen riskin ottaminen saattaa myös antaa paljon. Oikeasti tärkeät asiat vaativat aina uhrauksia, ponnistuksia ja huolta.

– Pahimmillaan ihminen joutuu valitsemaan elämän ja kuoleman välillä. Jokaisen meistä on kysyttävä, uhraanko jotain sen edestä, mihin uskon, vaikka mukavan elämäni, Klaus Härö kommentoi kotipaikkansa Porvoon vanhassa kaupungissa.

Daavid ja Goljat virolaisittain

Pieni Viro ja suuri ja mahtava Neuvostoliitto olivat ”kuin Daavid ja Goljat”. Historia muistutti itsestään kylmäävästi Miekkailijan kuvauksissa. Yhtenä iltana virolainen työryhmä katosi ohjaajan ympäriltä facebookiin.

– Joku sanoi, että venäläiset ovat nyt Ukrainassa. Se oli hurja tunne. Kuvasimme juuri kohtausta, jossa poliisit hakivat isoisän illalla kotoaan.

Krimin sota alkoi helmikuussa 2014, samana päivänä kuin Miekkailijan kuvaukset. Virolaistaiteilijat pohtivat, mitä he voisivat tehdä puolustaakseen isänmaataan, mikäli Venäjän aggressio yltäisi taas sinnekin.

– Suomessa voimme miettiä Venäjän asioita kahvipöydässä viileän älyllisesti, kuin sudokua pelaisi, mutta Virossa kriisitunnelma oli totisinta totta. Ihmiset valtavasi syvä hiljaisuus ja vakavuus.

– Toisen maailmansodan jälkeen sanottiin, etteivät Saksankaan tapahtumat voi toistua. Nyt jopa Ruotsista muuttaa pois juutalaisperheitä, jotka eivät tunne oloaan turvalliseksi. Ruotsi on ollut sanan- ja uskonnonvapauden edelläkävijä, mutta pelko on saanut sielläkin sijaa, Härö huomauttaa.

Miten toimisin tosipaikassa?

Endel haluaa ilahduttaa ja auttaa kovia kokeneita lapsia, vaikka se voi vaarantaa hänen henkensä.

– Me näemme elokuvissa usein päähenkilön, joka maksaa kalliisti jostain asiasta, jonka hän kokee oikeaksi. Tietysti Kristus on kaikkien tällaisten hahmojen suuri esikuva, mutta hän on paljon enemmän kuin vain väärinymmärretty oikeustaistelija, Härö näkee.

Elokuvassa kysytään, mitä toden puhuminen vaatii.

– Mihin minä olisin päätynyt ja mikä kohtaloni olisi ollut 1950-luvun Virossa? Toivottavasti en olisi ollut pelokas ja pitänyt suutani, vaan olisin puhunut rohkeasti siitä, mitä ajattelen elämästä ja uskosta.

– Olisi kiva sanoa, että olisin tietysti sankari niin kuin Endel, mutta sekin on nähty, että meissä kaikissa on hyvin heikkojakin puolia.

Endelin mahdollisesti kavaltava koulun rehtori on pragmaatikko tai takinkääntäjä, joka yrittää selvitä haistelemalla tuulia ja puhumalla sitä, mitä häneltä odotetaan.

– Rehtorissa näkyy, että meillä on aina hyvät syyt toimia niin kuin toimimme. Isotkin roistot uskovat usein tekevänsä hyvää. Rehtori ajattelee säilyttävänsä rauhan hankkiutumalla eroon Endelistä. Näin fariseuksetkin ajattelivat yhdestä aikansa rettelöitsijästä.

Valheessa eläminen syö sielua

Mitä opittavaa Viron 50-luvusta on?

– Kun asiat ovat hyvin, ajattelemme, etteivät tuollaiset tapahtumat ole enää mahdollisia. Mutta nopeasti ihmiset ajautuvatkaan kulkemaan kumarassa ja puhumaan puolitotuuksia!

– Valheellisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa ihmiset tunnustavat yhtä totuutta nyökkäillen, vaikka kaikki ajattelevat sydämessään ja puhuvat kotonaan toista. Se syö sielua ja tekee hallaa ihmiselle.

Yhteiskuntaa, jonka jäsenillä ei ole keskinäistä luottamusta, voi verrata Härön mukaan aikaan, josta Jeesus puhui: silloin lapset pettävät vanhempansa ja vanhemmat lapsensa.

– Neuvostoyhteiskunta oli pahimmillaan ilmiantoja ja diktatuuria, mutta kukaan ei ollut aidosti kuuliainen toisille. Sellainen yhteiskunta ei voi pysyä kasassa. Kanssakäymisen täytyy perustua totuudelle, rehellisyydelle ja luottamukselle. Muuten korttitalo romahtaa.

Elokuvassa on liikuttava kohtaus, jossa alistetut virolaisvanhemmat nousevat äänestyksessä yksi kerrallaan valtaapitävää rehtoria vastaan.

– Neuvostoliitossa nähtiin, että jos kaikilla on pää kumarassa, mikään ei muutu. Mutta jos muutaman ihmistä nostaa päänsä, moni uskaltautuu mukaan ja muutos käynnistyy – silläkin riskillä, että jotain pahaa tapahtuu itselle.

Miksi lapsia kohdellaan väärin?

Lasten ja aikuisten välit ovat olleet yksi kantava teema Härön teoksissa lähtien lyhytelokuvista ja esikoispitkästä Näkymätön Elina. Äideistä parhain-teos kertoi sotalapsista. Uusi ihminen -elokuvassa 17-vuotias tyttö taisteli oikeudestaan äitiyteen. Lasten ja aikuisten kohtaamiset inspiroivat Häröä myös Anna Heinämaan käsikirjoituksessa.

Viiden lapsen isä on miettinyt, miten pienet ovat isompien armoilla niin perheissä kuin yhteiskunnassa.

– Moni vanhempi valitsee elämäänsä mukavuussyistä asioita ja mielihaluja, jotka menevät lasten tarpeiden edelle. Lapset jäävät paitsioon.

– Suhde omiin vanhempiin ei voi olla heijastumatta siihen, pidämmekö itseämme halpoina ja arvottomina tai osaammeko tehdä oikeita valintoja ja luottaa itseemme.

Omille lapsilleen Klaus Härö ja hänen vaimonsa ovat antaneet kristillisen kasvatuksen. He itse eivät kasvaneet kristityssä kodissa.

– Olemme kumpikin saaneet nuoruudessa kallisarvoisen uskon lahjan. Sellaisen lahjan haluaa antaa perinnöksi myös lapsilleen. Tässä maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin usko. Emme voi tuottaa tai herättää lapsissamme uskoa, mutta voimme antaa heille siitä tietoa, joka voi auttaa uskon löytämisessä.

Muutoksen piti alkaa minusta

Suomenruotsalaisen Klaus Härön lapsuus Porvoossa oli keskiluokkainen. Isä työskenteli kirjapainossa ja äiti oli opettaja.

Perheen ainoan lapsen välit isäänsä olivat tosin toisinaan hyvin tulehtuneet.

– Isä oli mielensäpahoittajien sukupolvea, mies joka ei paljon puhunut eikä pukahtanut. Kannoin hänelle teini-iässä kaunaa niin tehdyistä kuin tekemättömistäkin asioista.

– Kerran 19-vuotiaana sätin taas isääni, puhuin hänestä pahaa ja manasin. Silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni, sanoi että tätäkö minun on kuunneltava loppuikäni. Se oli herätys.

 Härö tajusi, että hänen täytyy lopettaa syyttelemästä isäänsä, vaikkei isä koskaan pyytäisi anteeksi nahisteluja ja jurottamisia.

– Kun ikäviä asioita kerääntyy, niistä voi tulla yllättävän raskas taakka. Aloin rukoilla sen puolesta, että voisin antaa isälleni anteeksi. En odottanut hänen muuttuvan, vaan muutoksen piti alkaa minusta.

Jonkun ajan kuluttua Klaus huomasikin, että muutos oli tapahtunut – hänen omassa asenteessaan.

– Kun isä oli sanonut aiemmin jonkun poikkipuolisen sanan, olin suuttunut ihan tajuttomasti ja kohtuuttomasti. Yhtäkkiä huomasin, etten suutukaan samalla tavalla. Sain jättää sen kuorman pois.

Isän ja pojan suhde pehmeni.

Aikuinen taantuu vihaiseksi teiniksi

Klaus Härö löysi tiensä luterilaisen seurakunnan nuorisotyöhön.

– Se oli tärkeää aikaa. Saatuani kasvaa pikku hiljaa uskoon aloin miettiä, miten kunnioitan vanhempiani ja kohtelen heitä niin kuin kuuluu.

Äiti kuoli jo kun Klaus oli vähän yli 20-vuotias, isä menehtyi viime keväänä. Välit isän kanssa olivat loppua kohti kohtuullisen hyvät.

– En ollut esimerkillinen päivittäisessä kanssakäymisessä. Olisin toivonut itselleni pidempää pinnaa ja suurempaa viisautta. Minulla oli kuitenkin voimakas positiivinen tunne siitä, että osasin kaivata isää rehellisesti ja ajatella häntä hyvällä, mitä en teini-iässä tehnyt.

Taiteilija tuntee ihmisiä, joiden suhde vanhempiinsa on vielä aikuisenakin kuin vihaisella teinillä. Kun omat vanhemmat tulevat puheeksi, aikuiset taantuvat kymmeniä vuosia taaksepäin.

– Toivon, että ihmiset saisivat kokea, mitä anteeksianto voi merkitä suhteessa läheisiin. On ilo nähdä aikuisia, jotka pystyvät kunnioittamaan vanhempiaan vielä kun he heikkenevät ja hapertuvat.

– Kunpa osaisimme nähdä vanhoissa ihmisissä, hankalissakin, heidän eletyn elämänsä ja arvostaa heidän kulkemaansa taivalta, vaikkei se olisi ollut aina hienoa ja ylevää. Kaikissa meissä on vikoja ja jokaisen täytyisi kasvaa. Olemme kuitenkin tomua ja hyvätkin yrityksemme jäävät usein puolitiehen.

Tarvitsemme vahvaa vastalääkettä

Klaus Härö ei halua mukautua maailman menoon. Hän korostaa, että kristityt tarvitsevat jatkuvasti vahvaa vastalääkettä, Jumalan sanaa.

– Minun täytyy muistuttaa päivittäin heikkoa itseäni siitä, mikä on oikea kotini ja mihin olen menossa. Jumala puhuu minulle ihmisissä ja luomakunnassa, mutta ilman Raamattua tulkitsen sitä puhetta oman mieleni mukaan ja olen metsässä.

Miekkailija-elokuva etenee tyylikkään hallitusti ja kurinalaisesti. Härö ja lujaan itsekuriin tottunut miekkailija Endel muistuttavat kilvoittelijan asenteeltaan erästä antiikin atleettia. Hän ei juossut päämäärättömästi eikä nyrkkeillessään huitonut ilmaan, vaan kohdisti iskut omaan ruumiiseensa ja pakotti sen tottelemaan.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä