8.8.2013Teksti Ulla-Maija VilmiKuva Jani Laukkanen

”Eläkeläiselämäni ei alkanut hyvin”

k-32-2013-4-Paloheimo 04

Kirjailija Matti Paloheimo luotaa vanhuusiän vaihtoehtoja.
  – Viimeistään eläkeiässä on löydettävä syy elää.

Valtion elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo, 66, jäi eläkkeelle maaliskuun alussa kaksi vuotta sitten. Hän oli valmistautunut elämänmuutokseen ja suunnitellut sitä hyvissä ajoin.

Eläkkeelle jäämisen aika tuntui sopivalta myös siksi, että työ oli muuttumassa. Työuransa lopulla Matti Paloheimo oli mukana valmistelemassa uutta lakia, jonka voimaan tullessa elokuvatarkastamo lakkasi. Tilalle tuli Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus.

Eläkeläisellä oli tiedossaan muuta tekemistä. Oli itsestään selvää, että palkkatyöstä eroon päästyään Matti Paloheimo saattaisi keskittyä toiseen ammattiinsa kirjailijana.

Varoitus on annettu – ja otettu vastaan

Siirtymä ei kuitenkaan mennyt aivan niin kuin kirjailija oli ajatellut tai toivonut:

”Eläkeläiselämäni ei alkanut hyvin. Heräsin huhtikuun neljännen päivän aamulla outoon tunteeseen. Luulin nukkuneeni käteni päällä, en pystynyt nielemään, enkä saanut tolkullista sanaa suustani. Muutamaa tuntia myöhemmin makasin Meilahden sairaalassa aivoinfarktipotilaana. Jäin kuitenkin henkiin.

Mutta varoitus oli annettu. Loppu voi tulla tänään – tai vasta vuosikymmenten päästä.”

Sairaus yllätti. Matti Paloheimo on ollut käytännöllisesti katsoen terve koko työikänsä, liki 40 vuotta.

– Terveydentilaan liittyvä yllättävä takaisku ei ole kovinkaan harvinainen eläkkeelle jäädessä. Elämänmuutos on niin suuri.

– Ehkä sairastuminen on jokin psykosomaattinen juttu. Kun työstressi ja -jännitys loppuvat, jokin ihmisen päässä löystyy. Mahdolliseksi tulee jokin sellainen, joka on ollut olemassa koko ajan. No, tämä on yksi yritys selittää ja ymmärtää, mitä tapahtui.

Matti Paloheimo on toipunut hyvin, vaikka hän kertookin aivoinfarktin jättäneen joitain jälkiä fysiikkaansa ja puheeseensa. Ulkopuolinen ei niitä huomaa.

Selittämättömänäkin sairastumisella on sanottavansa.

– Sain jatkoajan. Kun on käynyt kuoleman portilla, on entistä kiitollisempi elämästä.

Ilotkin voivat viedä voimia ja uuvuttaa

Kokemus siitä, että edessäpäin oleva elämä voi olla hyvinkin lyhyt, sai tuoreen eläkeläisen ottamaan selvää uuden elämänvaiheensa mahdollisuuksista ja rajoista. Tiedoista ja ajatuksista syntyi kirja Liian nuori vanhaksi. 52 tapaa sopeutua ja panna kampoihin (Minerva 2013).

– Koen itseni nuoremmaksi kuin olen, kevyesti heittäen nelikymmenvuotiaaksi. Tuntuu, että vielä minulla on virtaa ja voimia, vaikkei ehkä sittenkään aivan kaikkeen. Totta kai minulla on enemmän elämänkokemusta ja tietoa kuin nuoremmilla, ja olen vanha.

Eläkkeelle jäädessään Paloheimo sanoo astuneensa vanhuusikään. Se, että eläkkeellä alkaisi kolmas ikä, on hänen mielestään silkkaa kaunistelua, vaikka matemaattinen ilmaisu voikin olla jossain mielessä tarkka. Se, että elää vanhuusikää, on hänelle tosiasia.

Matti Paloheimo on pannut merkille, että tietynlainen joustavuus – asiasta toiseen siirtymisen helppous – on vähentynyt.

– Kirjoitin aikanaan virkavapailla ja lomilla – tai sen tunnin, jolloin aikaa oli, ja nuorena vaikka yöllä. Nykyään tarvitsen aikaa ja rauhaa enemmän, kokonaisen päivän tai oikeastaan useita päiviä. Toisinaan saatan ottaa komentamalla aikaa omille töilleni.

Uudessa elämänvaiheessa on omat haasteensa. Paloheimojen neljä lasta ja seitsemän lastenlasta asuvat lähellä, noin viiden kilometrin säteellä. Jälkikasvun on helppo pyörähtää tapaamaan isovanhempiaan.

– Totta kai lastenlapset tuovat paljon iloa. Ehkä oma ikäni näkyy siinä, että heidän kanssaan oleminen myös vie voimia, väsyttää ja uuvuttaa.  Vaimollani tuntuu voimia riittävän paljon enemmän.

– En kaipaa takaisin töihin, vaikka hyviä työtovereita kaipaankin. Minulla ei ole ollut tapana pistäytyä entisille työpaikoilleni kutsumatta. Juhlissa olen käynyt, kun on kutsuttu. Paria entistä työtoveriani tapaan joskus lounaalla.

Keskustelua kirjallisuuden ja taiteiden kanssa

Matti Paloheimo on koulutukseltaan teologi ja hänet on vihitty papiksi. Ennen Valtion elokuvatarkastamoon päätymistään hän työskenteli kirkon hallinnon erityistehtävissä korkeakoulutyössä ja tiedotuskeskuksessa. Hän on toiminut myös elokuva- ja kirjallisuuskriitikkona.

Ei ole siis kovin kaukaa haettua, että Matti Paloheimo kutsuu itseään kulttuurikristityksi. Samalla tuntuu kuin hän ottaisi nimityksellä etäisyyttä kirkkoon tai kristinuskoon. Mielikuva hälvenee, kun Paloheimo selventää näkemyksiään.

– Tarkoitan kulttuurikristityillä sen tapaisia kirkonmiehiä kuin Erkki Niinivaara ja Juhani Rekola. He tunsivat kirjallisuutta ja taiteita ja seurustelivat niiden kanssa samalla kuin tekivät seurakuntatyötä. 

Sen näkemistä, mitä ei nähdä

Vanhuuskirjaansa kirjoittaessaan Matti Paloheimo on palannut Rekolan syvällisten esseiden äärelle. Niiden innoittamana hän pohtii ihmisen tarvetta löytää elämälleen tarkoitus:

”Varmasti jokin elämisen voima on rakennettu jo geeneihimme. Olemme eläviä olentoja, meidän kuuluu elää, kunnes aikamme on kuolla. Ihmisille, elämästään ja kuolemastaan tietoisille, moraalisille olennoille, tämän ei kuitenkaan riitä. Viimeistään eläkeiässä, hektisten työvuosien jäätyä taakse ja lasten lähdettyä pesästä, on löydettävä syy elää. Sitä on nyt viimeinkin pakko miettiä.”

Silloinkin, kun elämäntarkoitus ei ehkä ole ihan selvillä, ihminen voi Matti Paloheimon mielestä hakea itselleen elämänvoimaa monenlaisista asioista: luonnosta, taiteesta, huumorista, uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Uskonvarmuuden julistamisen sijasta Matti Paloheimo on paremminkin pohdiskelija. Kysymys rehellisestä uskosta on ollut hänelle pitkään keskeinen:

”Mihin uskon, jos minä uskon? Mitä puheellani uskosta tarkoitan? Kaikkien uskoon kietoutuneitten on tämä ennemmin tai myöhemmin tehtävä itselleen selväksi. Paras apu on edelleen se vanha ja koeteltu. Selvin uskon määritelmä on yhä Heprealaiskirjeen kiteytys: Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”

Ei toimintaa ja väkivaltaa lapsille

Matti Paloheimo kertoo, että eläkeläisenä hänen tulee lähdetyksi kulttuuririentoihin vähemmän kuin etukäteen kuvitteli.

– Kun olin töissä Helsingissä, saatoin työpäivän jälkeen jäädä suoraan johonkin tilaisuuteen. Nyt pitää aina lähteä erikseen.

Lähtemisen kynnys voi sentään ylittyä, kun tarjolla on kiinnostava konsertti, taidenäyttely tai elokuva.

– Viime vuosina Suomessa on tehty tai nähty monia hyviä elokuvia, kuten Aki Kaurismäen Le Havre ja Mari Rantasilan Risto Räppääjä -elokuvat. Olen vähitellen palaamassa tavalliseksi katsojaksi. Aikanaanhan arvioin elokuvia taiteena ja sittemmin elokuvatarkastamossa niiden haitallisuutta lapsille.

Matti Paloheimolle on ehdotettu, että hän ryhtyisi tekemään ajantasaista versiota vuosikymmeniä sitten ilmestyneestä kirjastaan Uskonto elokuvassa (Kirjapaja 1979). Hän pitää hanketta liian työläänä eläkeläiselle. Silti hän seuraa elokuva- ja pelimaailmaa myös ammattilaisen silmin.

– En ymmärrä, miksi pienet lapset tarvitsevat toimintaa ja väkivaltaa. On vaikea löytää pelejä, joissa ei olisi läiskimistä, räiskimistä ja ampumista. Jännitys menisi muka ilman niitä. Kodeissa pitäisi pitää kiinni ikärajoista.

Toki Matti Paloheimon mielestä vähän isompien, 12–16-vuotiaiden, lasten peleissä voi olla ”oikeata väkivaltaa, joka kuuluu elämään”.

 

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä