29.1.2014Teksti Janne VillaKuva Jani Laukkanen

Herätys, vanhemmat ja kasvattajat!

Kun vanhemmat ja päivähoidon varhaiskasvattajat antavat lasten päättää, miten nämä haluavat täyttää päivänsä, aikuiset ovat hukassa ja kohta lapsetkin, sanoo varhaiskasvatuksen dosentti ja lastentarhanopettaja Marjatta Kalliala.

K-05-2014-04-M Kalliala.jpg
– Lasten kasvatuksessakin monet perusperiaatteet palautuvat Kultaiseen sääntöön: Niin kuin toivotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille, Marjatta Kalliala siteeraa Jeesusta.


Kallialan porvarillis-patriarkaalisessa ja sopuisassa 1950-luvun perheessä hyvät tavat olivat kunniassaan. Lapset osasivat käyttäytyä ruokapöydässä, tervehtiä ja sanoa näkemiin.

– Paappa, joka oli minulle isovanhemmista läheisin, opetti sääntöjen olevan heikkoja varten ja siksi vahvojenkin on niitä noudatettava. Nykyään tällaista ei kai saisi sanoa, sillä sehän merkitsisi joistakin omista mukavuuksista luopumista toisten hyväksi, Marjatta Kalliala hymähtää.

Vapauttakin oli paljon ja leikkireviirit Vaasassa sekä maalla Virroilla laajat.

– Kyllä vanhemmat jälkikäteen vähän hämmästyivät, kun kerroimme jäälautalla hyppimisistä. Kerran minun piti tehdä vaikutus yhteen Lasseen ja kiipesin nelikerroksisen talon katolle lukemaan Aku Ankkaa. En ollut muuten hurjapää, vaan moraalinen rohkeus on aina kiinnostanut minua enemmän.

Perheessä keskusteltiin paljon. Lastenkin mielipiteet otettiin vakavasti ja niiden ilmaisemista arvostettiin. Lastenlääkäri-isä ja sairaanhoitaja-äiti olivat edistyksellisiä kasvattajia.

Supersiskoon ei kannata vertailla

– Minun annettiin olla omanlaiseni. Olen erityisen kiitollinen siitä, etteivät vanhemmat verranneet minua supersiskooni Kaijaan, Marjatta Kalliala kertoo.

Mummu, joka oli monessa suhteessa kunnioitettava vanhan kansan nainen, valitti äidille että Marjatta vain leikkii ja piirtää. Eikö hän voisi olla niin kuin alati ahkera ja reipas Kaija, joka harventaa porkkanamaata, kutoo ja laittaa ruokaa?

Onneksi äiti, jonka lakanat olivat aina tarkasti viikattuja, toisin kuin boheemin huolimattomalla Marjatalla, arvosti haaveilemiseen taipuvaista tytärtään sellaisenaan. Hän oli sitä mieltä, että antaa Marjatan tehdä omia juttujaan. Eiköhän hän oppisi aikanaan taloustyötkin.

– Lapsuuden kesinä sain kulkea rannalla pitkin vesirajaa ja katsella kiviä. Pyykkiranta oli kuin suoraan Järnefeltin taulusta.

– Minulla on tunne, että vanhemmat halusivat tietoisesti antaa minulle ja persoonani erityispiirteille tilaa. He tunnistivat ja arvostivat minussa myös sellaisia piirteitä, joita heillä itsessään ei ollut, Marjatta Kalliala muistelee.

Kyyneleet tulvahtavat äkisti silmiin, mutta Marjatta hymyilee niiden läpi.

– Itkeminen on aliarvostettu juttu tässä yhteiskunnassa, hän kuittaa.

Aikuisen on uskallettava olla auktoriteetti

Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella lehtorina työskentelevä Kalliala käytti omien lastensa kasvatuksessa vanhempiensa hyviksi havaittuja periaatteita.

– Lapsille voi antaa paljon vapautta sellaisissa asioissa, joihin heidän kykynsä riittävät. Samalla kasvattajien on asetettava selkeät rajat ja opetettava ne ydinarvot, joita tulee kunnioittaa. Lapset eivät kykene päättämään, mikä kaikki heille on hyvästä ja mikä ei.

Marjatta toimi eri tavalla kuin isänsä siinä, että hän halusi olla aina lapsilleen vahvasti läsnä.

– Toisinaan isä oli niin uppoutunut kirjoihinsa, ettei huomannut mitä ympärillä tapahtui. Meitä lapsia huvittikin, kun isä kirjoitti yhden artikkelin lastenkasvatuksesta.

Isän johtoajatus oli kuitenkin hyvä: kun lapsi on eri mieltä jostakin, on heti punnittava, josko hän sittenkin olisi oikeassa.


Lue koko haastattelu Sanan numerosta 5


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä