8.9.2016Teksti Heli KarhumäkiKuva Pasi Orrensalo

Hiljaiseksi hyssytelty Päivi Silventoinen vapautui elämään

päivisilventoinen1

Uskonnonopettaja Päivi Silventoinen oli luvannut antaa haastattelun siitä, miten sairastuminen sysäsi hänet muutoksen tielle. Sen piti olla aivan tavallinen toipumistarina, mutta yöllinen valokuvaus saikin aikaan jotakin enemmän.

Muistan Päivi Silventoisen olemuksen, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Hän tupsahti eteeni joulukuussa 2015 Sana-lehden joulukahvilassa Joensuussa. Kun laulut oli laulettu, puheet kuunneltu ja arpajaiset pidetty, hän ilmestyi paikalle punaisessa neulemekossaan valoisasti hymyillen. Hän kiitti puheestani ja kysyi, ehtisinkö jutella.

Hän oli juuri toipumassa rintasyöpäleikkauksesta ja hoidot olivat meneillään. Hän kertoi yllättävän asian: sairaus oli kaikesta pelosta ja kivusta huolimatta parasta, mitä hänelle voi tapahtua, sillä nyt hän opettelisi vihdoinkin katkomaan kaikki henkiset kahleet, jotka olivat lapsensa saakka ohjanneet hänen valintojaan ja rajoittaneet hänen elämäänsä.

Hän osoitti minun punaisia, kimaltelevia paljettikenkiäni.

– Juuri tuollaisia kenkiä minäkin haluaisin käyttää, jos uskaltaisin! hän totesi.

Hän puhui pulppuamalla ja nauroi paljon. Minä pohdin itsekseni, mihin tämä eloisa nainen tarvitsisi lisää uskallusta, sillä hän oli käytökseltään kuin ruumiillistunut rohkeuden käsite. Vai oliko hersyvyys sittenkin hermoilua? Hänen kertomansa kuulosti joka tapauksessa hyvältä lehtijutun aiheelta, joten ehdotin, että tulisin toiste Joensuuhun tekemään haastattelun.

Muutoksen kynnyksellä

Haastattelu sopi heinäkuiseen juttumatkaani Pohjois-Karjalaan.  Silventoinen avasi kotinsa oven ja tervehti minua halauksella ja herttaisella puheenpulputuksella, mutta alkoi heti pahoitella kotinsa ankeutta ja vaatimatonta sisustusta.

– Kun muutin tähän tyttäreni kanssa avioeron jälkeen, täällä oli ihan kamalaa, hän kertoi.

– Ei ollut mitään huonekaluja. Me nukuimme aluksi patjoilla.

Sanoin, ettei hänen pahoittelussaan ole mitään järkeä, sillä tämä koti pikku puutarhoineen oli kodikas, tyylikäs ja persoonallinen.

Silventoinen tunnusti jännittäneensä tuloani koko päivän, varsinkin kun oli luvannut, että voisin yöpyä hänen luonaan tällä Pohjois-Karjalan juttukierroksella.

– Oikeastaan olen jännittänyt jo viikon. Siivosin tänään koko päivän. Ostin uudet saippuat ja pyyhkeetkin. Ja koko ajan olen katsonut, miltä tämä kaikki näyttää vieraan silmin.

Vähitellen Päivin hermoilu laantui. Koska aikaa haastatteluun oli reilusti, vietimme päivää kahvia hörppien, puutarhassa istuen ja Joensuun torillakin piipahtaen. Samalla kuuntelin hänen elämäntarinaansa.

Hän tunsi olevansa suuren muutoksen kynnyksellä, sillä paljon oli pielessä. Sairaus muistutti häntä elämän lyhyydestä, ja nyt hän halusi opetella elämään niin kuin tahtoi. Vielä nytkin, kun ikää oli 59, hän oli ylikiltti suorittaja. Kesälomakaan ei ollut lepoa, sillä se kului läheisten ehdoilla.

– Minä mökkeilen, käyn kesätapahtumissa ja toimin autonkuljettajana sen mukaan, mitä muut keksivät pyytää. Se suututtaa, mutta en saa sanottua ei, koska on helpompaa olla niin sairaan kiltti. Sitten olen katkera ja katkeruus syö voimia. Ehkä minä siksi sairastuinkin.

Ylimääräinen yövieras

Kesken tarinoinnin Silventoinen totesi kuin itsekin yllättyneenä:

– Tiedätkö, että sinun tulosi on minulle kesän kohokohta, ainut aivan oma juttu, kesävieras! Ja miten hienoa, ettei tarvitsekaan jännittää. On ihmeen helppoa olla.

Tämän kuultuani sain ajatuksen. Jos emäntäni piti näin paljon vieraista, haluaisiko hän saman tien toisenkin. Valokuvaaja oli juuri matkalla Joensuuhun, ja aikoi yöpyä hotellissa. Mitäs jos pyytäisimme hänetkin tänne yöksi? Olisi enemmän aikaa jutella ja tutustua. Olisi sitten rennompaa ottaa aamulla kuvat.

Silventoinen hölmistyi ehdotuksesta ja puhkesi nauruun. Siis tännekö? Vieras mies? Onkohan se edes luotettava? Tunnetko sinä hänet?

Sanoin, että tunnen tätä valokuvaajaa hiukan, ja että ihmiset ovat keskimäärin aika luotettavia. Aikansa epäröityään Silventoinen suostui. ”No tulkoon sitten”, hän päätti.

Soitin kuvaajalle, joka vastasi puhelimeen matkalta parin tunnin matkan päästä. Hän ilmoitti, että ottaisi ensimmäiset kuvat heti tultuaan yöllä.  ”Olkaa valmiina kun tulen !” hän sanoi. ”Ja käykää etsimässä jo valmiiksi kuvauspaikkoja, joissa on jokin katos. Jos sataa, kuvauskalusto ei saa kastua.”

Minä aioin heti hypätä autoon lähteäkseni etsimään kuvauspaikkoja, mutta Päivi otti hermostuksissaan pitkän soittokierroksen asukasyhdistyksiin, koulujen vahtimestareille ja minne vain keksikin. Saako teidän pihalla ottaa valokuvia? hän kyseli. Ei kai siellä ole turvakameroita? Kaikki vakuuttivat, että lupia ei tarvittu, sillä julkisilla paikoilla saa kuvata vapaasti. (Sen olin kyllä yrittänyt kertoakin Silventoiselle heti alkuun, mutta hän ei uskonut.)

Yritimme valita myös kuvausvaatteet, mutta emme päässeet yksimielisyyteen. Minä pidin parhaan kuvausasuna kaunista silkkileninkiä, jonka kankaassa hehkuivat punaiset kukat. Miten uljas näky se olisikin yöllä, hänen kaunein pukunsa.

Mutta Silventoiselle se ei käynyt. Ei ei, en minä millään raaski laittaa sitä ylleni, koska on sateen vaarakin, hän sanoi.

- Minä laitan sen tyttäreni ylioppilasjuhliin, siksi sitä piti säästää.

Kello 23 kuvaaja saapui. Hän valitsi Silventoiselle kuvausvaatteen ja lähdimme yöhön.

Juttu täytyy kirjoittaa uusiksi

Kului viikkoja ja kesä kääntyi lopuilleen. Soitin Silventoiselle ja kerroin, että juttu julkaistaisiin pian. Tekisin vielä puhelimessa muutaman kysymyksen ja lähettäisin sitten jutun tarkistettavaksi.

Yllättäen Silventoinen sanoi, että koko juttu täytyy kirjoittaa uusiksi.

– Minun tarinani ei ole enää sama kuin silloin. Se yö, jona kuvat otettiin, muutti kaiken. Se johtui sinusta ja siitä valokuvaajasta.

Minä hämmästyin ja estelin. Sanoin, että toimittaja ja kuvaaja ovat tarinan välittäjiä, eivät tarinan henkilöitä.

– Sitten se juttu ei kerro totuutta. Te kuulutte tähän tarinaan. Se ei ole kokonainen ilman teitä.

Tässä on siis hänen tarinansa, jonka päätös on kirjoitettu uusiksi.


silvointoinen2

Nyt tiedän, millainen on todellinen Päivi

”Olin voimakastahtoinen lapsi, mutta minut hyssytettiin lapsena hiljaiseksi, koska perheeni asui ensimmäiset vuodet isovanhempien luona. Ei saanut puhua eikä nauraa kovaan ääneen, ei riehua eikä tehdä itsestään numeroa. Yritin kaikkeni ollakseni kiltti ja kunnollinen, jotta sopisin raameihin. Mutta sisälläni kyti kapina.

15-vuotiaana kävin Kansan Raamattuseuran rippileirin, jossa oli rento ja vapaa ilmapiiri. Mutta kotikunnan Vapaakirkossa oli ahtaat rajat. Ei saanut näkyä, ei kuulua. Piti varoa kaikkea seksiin viittaavaa, kuten ei-uskovaisia poikia. Kaikessa piti ottaa toiset huomioon. Piti auttaa ja palvella. Piti olla olemassa toisia varten.

Nuoruusiässä mieleen kertyi muitakin raskaita kuormia. Oli kaltoin kohtelua ja seksuaalista häirintää, johon ei voinut hakea apua, koska syyllisiä piti suojella.

Rakastin piirtämistä ja kirjoittamista, mutta ankara omatunto ja läheisten neuvot ohjasivat minut auttamisammattiin, sosiaalikuraattoriksi ja diakoniksi. Tajusin nopeasti, etten ole kypsä rankkaan työhön vankiloissa, päihdealalla ja ensikodeissa. Halusin keskeyttää opinnot ja mennä Suomen Raamattuopistoon vuodeksi miettimään tulevaisuuttani, mutten uskaltanut, kun isäni kielsi ja pilkkasi: ”Jaahas, sinusta ei sitten tullutkaan mitään”.

Niinpä tein vuosia rankkoja hommia. Menin naimisiin ja sain kolme lasta. Lapset ovatkin parasta, mitä elämässäni on. Mutta avioliitossa oli henkistä ja fyysistä kaltoin kohtelua, ja avioliitosta tuli riitaisa. Alistuin siihen 24 vuotta ennen kuin erosin. En voinut hakeutua terapiaan, koska pelkäsin, että tieto pahasta olostani leviää.

Aloin haaveilla uskonnonopettajan työstä, ja valmistuin työn ohella teologian maisteriksi 49-vuotiaana. Sitä työtä minä rakastan, mutta päivittäinen työmatka on 170 kilometriä ja saan koulun sisäilmasta pahat oireet. Teen töitä astmasuihkeen ja allergialääkkeen varassa, koska en halua olla konna, joka jättää työnsä.

Kun sitten sairastuin rintasyöpään, mutta en kuollutkaan, minulle tuli hätä elää. Ajattelin, että sairaus oli minulle Jumalan lahja, joka ratkoo kaikki ongelmani kerralla. Ensin saan levätä, sitten Jumala järjestää minulle uuden työn terveessä rakennuksessa lähempänä kotoa. Myyn pois myös mökkini suvun mailla, koska siellä ei ole omaa rauhaa. Alan taas kirjoittaa runoja ja tarinoita. Mikä helpotus! Saan oman elämän.

Sairausloma alkoi, mutta mikään ei muuttunutkaan, koska minä en uskaltanut tehdä päätöksiä. Aioin, kaduin, peruin ja epäröin. En osannut edes levätä, vaan aloin suorittaa sairautta ja hoitaa muita. Minusta tuli puhelinpäivystäjä, joka aamusta iltaan lohdutti ihmisiä, että älä itke, en minä kuole.

Uskovaisen rooli ja minun oma persoonani eivät kohdanneet. Olen yrittänyt ihan hirveästi olla hyvä kirkon työntekijä ja suorittaa kaikkea, jotta kelpaisin itselleni ja muille, mutta elämästä tuli vain suuri epäonnistuminen. En ole kelvannut itselleni ja siksi olen suostunut kynnysmatoksi kaikille muillekin.

Olen tietenkin itse vaikuttanut siihen, miten minua on kohdeltu. Jos yrittää suojata epävarmaa minuutta itsevarmalla roolilla, totta kai se haastaa ihmiset tyrkkimään, että onko tuo totta vai ei. Eikä minussa sitten ollut suojaavaa teflonia, vaan pinta meni aina rikki.

Sitten tuli tämä jutunteko Sanaan. Se oli minulle sokkihoitoa. Sinä hymyilit ovellani, tuliaisina toisessa kädessä ananas ja toisessa meloni, ja minä tajusin, että tämä oli ainut tapahtuma koko kesänä, joka oli ihan minun omani.

Seuraavina tunteina tapahtui monia pieniä asioita, jotka panivat ajatteluni uusiksi. Muistatko kun kävimme torilla jäätelökioskilla? Kun minä otin gluteenittoman, sain tötteröön puolet vähemmän jäätelöä. Minä menin ihan mykäksi harmista, mutta sinä puutuit asiaan ja sanoit myyjälle, että heti yksi pallo lisää, niin kuin muillekin. Kun myyjä sanoi, että gluteenitonta laitetaan vähemmän, koska se keksi on kalliimpi, sinä sanoit, että höpö höpö, sellaista ei lue hintalapussa, laita lisää vaan. Ja niin minä sain normaalikokoisen jäätelön. Olin aivan ällistynyt, koska olin luullut, ettei uskovainen saa suuttua ja vaatia reilua kohtelua.

Sitten tuli se Pasi, ventovieras valokuvaaja maalitahraisissa työhousuissaan. Minä häpesin kehoani ja sanoin, että tulee rumia kuvia, kun leikkaus on vienyt muodot ja vatsa on turvonnut lääkkeistä ja näytän ihan vanhalta. Mutta Pasi otti karhunhalaukseen ja sanoi, ettei sellaisella ole mitään merkitystä. Hän oli aikoinaan melkein menettänyt ainoan lapsensa, ja sellaisen jälkeen kyllä tietää, mikä on turhaa ja mikä tärkeää.

Ja sitten hän kuitenkin valitsi minulle kuvaukseen kaikkein kauneimman pukuni, kalliin silkkipuvun, jossa on punaisia kukkia, vaikka mentiin ulos ja satoi! Ja hän näki valtavasti vaivaa, että tulisi hyvät kuvat. Hän vaihteli kuvauspaikkoja, valaistuksia ja rekvisiittaa. Ja kun minä jännitin, että miten minä osaan olla kuvassa, hän sanoi, että sen kun vain tanssit ja laulat, puhut ja hulluttelet, niin hyvä tulee.

Ja niin minä tein! Sain kerrankin puhua kaksi tuntia, eikä se ollut kenestäkään liikaa. Sain tehdä itsestäni numeron, eikä kukaan moittinut. Keskellä yötä! Ja kun minä pelkäsin, että jossakin räpsähtää turvakamera ja sitten tulevat poliisit, te sanoitte, että tulkoot vain, hyvällä asiallahan tässä ollaan. En ole ikinä kokenut sellaista. Miten paljon minä olen pelännyt ihan turhia asioita!

Ja kun kuvaukset oli tehty ja kello oli neljä aamulla, minä sanoin Pasille, että olen pitkään halunnut itsekin valokuvata. Hän sanoi, että älä enää halua, vaan ala kuvata. Ja sitten hän istui viereeni, otti kamerani ja näytti kaikki tärkeimmät aloittelijan niksit. Ja nyt minä olen alkanut kuvata.

Sinä yönä minä tajusin, mitä on elämisen vapaus. Sinä uskalsit kysyä, otanko ventovieraan ihmisen kotiini, ja minä uskalsin ottaa, siihen vain patjalle olohuoneeseen. Aamulla kysyin, että syötkös sinä puuroa, ja Pasi vastasi, että syön jos on kanelia. Sellaista aitoutta ja mutkattomuutta kokee harvoin.

Nyt minä katselen niitä yökuvia yhä uudelleen. Niissä kaikki aiempi kääntyi päälaelleen. Muistatko, miten hauskaa meillä oli! Siinä kioskin seinässäkin oli ihan kuin meitä varten kyltit, joissa luki ”Rento ja ”Enjoy life!”, Nauti elämästä.

Sinä yönä minä tulin nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Minä näin itseni teissä. Minäkin haluan laittaa hatut ja korut ja korkokengät, mutta ennen kaikkea minun täytyy ensin kelvata itselleni saunapuhtaana, sellaisena kuin tämä leikattu keho nyt on. Te saitte minun persoonani esille, sen todellisen Päivin, joka minä haluan ja voin olla. Teissä Sana tuli lihaksi. En halua enää piipittää vaan puhua lujalla äänellä.

Ennen sairastumista minä elin haavoittumattomuuden harhassa, ja ajattelin, että selviän elämästä, kunhan vain olen terve. Mutta ei elämä voi perustua terveyden oletukseen, vaan siihen, että saa elää armossa ja ottaa vastaan, mitä tulee. On kauhean raskasta yrittää olla hyvä, kun itse on ilman armoa eikä usko Jumalaan muutu elämisen rohkeudeksi. Se pelokkuus minussa piti murskata. Kaikki ulkokultainen yrittäminen saa nyt jäädä. En minä nytkään halua olla kenellekään ilkeä, mutta jos edes ihmisen kokoinen.

Se minun rippileirini pappi Pentti Holi sanoi kerran televisiossa, että Jumala ei jätä kesken sitä työtä, jonka hän on teissä aloittanut. Nyt minä luotan, että se on totta. Minun elämäni on mennyt perseelleen ja minä olen vain istunut tuhkakasalla niin kun Raamatun Job, ja valittanut ja raapinut paiseitani. Se on nyt loppu. En odota ihmettä, vaan nousen ylös niin kuin Job, ja teen itselleni sen elämän, jonka haluan, sillä kukaan ei tee sitä puolestani.

Kun uskallan tulla siksi mitä olen, voi paremmin palvella myös Jumalaa. Minun rukoukseni on lyhentynyt, ja se on samalla uskontunnustus: Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua!

Tie omaan itseen on pitkä. Viisaat sanovat, että mitä lähemmäs tulee omaa itseään, sitä lähemmäs tulee myös Jumalaa. Minä olen ollut itsestäni kaukana, ja siinä on jäänyt paljon elämättä. Mutta kyllä minä vielä ehdin. Kyllä tässä vieläkin tulee takapakkeja ja joudun kiertämään sakkokierroksia, mutta nyt minä tiedän suunnan ja etenen. Olen aivan täpinöissäni!

Saan mielettömästi voimaa, kun elän kuvien kautta ne hetket uudelleen. Haluan oppia Taivasten valtakunnan elämää, lapsenkaltaisuutta, iloa ja leikkiä. Se on jo alkanut sataa kuin pieninä pisaroina elämääni.

Ja aina kun alan järkeillä ja suorittaa ja tuijottaa liian lähelle pieniin asioihin, niin että valo katoaa, minä teen sen minkä Pasi opetti valokuvaamisesta: tarkenna ensin taivaaseen, silloin valo asettuu oikein.”


silventoinen1

Valokuvat Päivi Silventoisesta: Pasi Orrensalo. Kuvaustilannekuva: Heli Karhumäki.

 

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä