12.12.2013Teksti: Janne VillaKuva: Jani Laukkanen

Jumalalle ei ole umpikujia

Tuula Sääksi joutui luopumaan lähetysjohtajan työstään evankelisessa herätysliikkeessä. Hän sai tilalle uudet tehtävät Lähetysseurassa ja hengellisenä ohjaajana. Avara hengellinen koti löytyi hiljaisuuden liikkeessä.

k-50-2012-4-Tuula Sääksi1

Isä kuoli kun Tuula Sääksi oli 8-vuotias ja kotitalo Teiskossa tuhoutui tulipalossa, kun hän oli 10-vuotias. Tytön elämän oli jatkuttava. Se oli onneksi vahvalla pohjalla.

– Sain turvallisen lapsenuskon kodistani. Se on kantanut koko elämäni ajan pohjavireenä. Äiti opetti luottamusta siihen, että Jumala pitää meistä huolen vaikeimpienkin aikojen keskellä, Sääksi kertoo nykyisessä kodissaan Helsingin Haagassa.

Evankeliseen herätysliikkeeseen kuulunut äiti vei lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin.

– Kasvoin siihen uskoon, että vastuu kaukaisistakin lähimmäisistä on luonnollinen osa kristityn elämää ja arkea. Äiti toivoi, että joku meistä lapsista lähtisi lähetystyön. Minä nuorin lähdin.

Nuorta neitoa ohjasi ajatus lähetystyöstä Japanissa. Teologiksi valmistuttuaan lehtori Tuula Sääksi lähetettiin kuitenkin vuonna 1972 toisaalle. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) kaipasi raamattukoulun ja sittemmin teologisen seminaarin opettajaa Keniassa.

Sääksi jatkoi koko 1980–1990-lukujen ajan työtään SLEY:n apulaislähetysjohtajana ja ulkolähetysosaston johtajana.

Keskustelu papin viran avaamisesta naisille voimisti herätysliikkeen kirkkokriittisyyttä 1980-luvulla. SLEY:n johto vaatia, että kaikkien työntekijöiden pitäisi vastustaa naispappeutta.

Kirkonkellari-verkkolehden artikkelissaan Naisena ja pappina evankelisessa yhteisössä (21.11.) Tuula Sääksi kuvaa koskettavasti, kuinka hän joutui ulos rakkaasta herätysliikkeestään.

Lue koko juttu Sanasta 50/2013


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä