16.1.2014Teksti: Janne VillaKuva: Jani Laukkanen

Katso ihmistä

– Minut muistetaan köyhien puolustamisesta, jos jostain. Olen halunnut antaa äänen ihmisille, jotka eivät saa itse ääntään kuuluviin. Meidän tehtävämme on pitää toisistamme huolta. Moni rahan sokaisema on kadottanut tämän sydämen sivistyksen, sanoo toimittaja Kimmo Oksanen.

k-03-2014-04-kimmo  oksanen.jpg
– Olen ollut lapsesta asti pohtimiseen taipuvainen luonne. Oman teologisen tiedekuntani olen käynyt kirjallisuutta lukemalla ja kirjallisuustiedettä opiskelemalla, kaduilla, baareissa sekä sairasvuoteella, toteaa toimittaja Kimmo Oksanen.


Kimmo Oksasen yhteiskunnallisen ajattelun alkukuva on vuodelta 1967. Isä oli menettänyt kuorma-autofirmansa konkurssissa koko omaisuutensa, kotitaloa myöten. Samassa rytäkässä perhe hajosi ja isä muutti Sysmästä Helsinkiin.

Kerran isä vei yhdeksänvuotiaan Kimmon katsomaan Helsingissä Vanhankaupungin siltaa, jonka vieressä bussiyhtiön autotallit olivat.

– Faijalla oli makkarapaketti kourassa, kun menimme sillan pielessä olevan puulaatikon luo. Hän koputti laatikon kanteen ja avasi sen. Sanomalehdillä vuoratun laatikon pohjalla oli patja.

Laatikossa majailivat äiti ja poika, joille bussikuskit tapasivat viedä ruokaa.

– Faija kirosi, miksei yhteiskunta voi tarjota ihmisille asuntoa. Luulen tämän kuvan vaikuttaneen niin voimakkaasti, etten ole koskaan sietänyt köyhien, väsyneiden, psyykkisesti sairaiden, lasten, vanhusten tai puolustuskyvyttömien ihmisten hylkäämistä, unohtamista ja syrjään sysäämistä, Oksanen kertoo.

Hänestä on häpeällistä, ettei lastensairaalaa saada nyt rakennetuksi verovaroilla.

– Minua ällöttää olla tätä sukupolvea, jonka mielestä meillä ei ole varaa hoitaa edes sairaita lapsiamme kunnolla.

Surkeinkin ansaitsee
äänensä kuuluville

Opiskellessaan 1980-luvulla Helsingin yliopistossa muun muassa kirjallisuustiedettä Kimmo Oksanen sai innoitusta kirjailijoilta kuten Dostojevski, Zola, Greene ja Lehtonen.

– Hekin kasvattivat minua olemaan aina sen pienen, vähäpätöisen, päälle syljetyn ja hyljeksityn puolella.

Köyhän asia ei unohtunut, kun mies pääsi 1990-luvun alussa maan mahtavimpaan mediataloon, Helsingin Sanomain toimittajaksi. Ensimmäisessä isossa jutussaan hän käsitteli asunnottomia alkoholisteja.

Valokuvassa karun yhteismajoitustilan laverilla makaa pää kallellaan elämänsä pahoinpitelemä mies. Juttu on otsikoitu Samuel Beckettiä mukaillen: ”Huomenna minä muutan”. Tekstissä ja kuvassa on vahva tunnelataus. Matalan majan kitkerät tuoksut tulvahtivat epäilemättä monen aamukahvin nauttijan nenään.

– Päätoimittaja Reetta Meriläinen kannusti, että lisää tällaista kulttuurisivuille – aitoa elämää. Sen jälkeen minut on tunnistettu syrjäytyneiden, pahoinvoivien, vammautuneiden ja yhteiskunnan varjopuolelle lupsahtaneiden tyyppien näkökulman esittäjänä.

– Surkeimmankin ihmisen oman subjektiivisen näkökulman kuvaamiselle ja hänen äänensä kuulemiselle on aina sosiaalista tilausta. Koetan mennä yksilön pään sisälle ja havainnollistaa, miltä Suomi näyttää hänen silmiensä kautta.

Ihmisiä ei saa yleistää viiteryhmiensä perusteella, vaan jokaista tulee tarkastella yksilönä, on kyse sitten kantasuomalaisesta, pakolaisesta tai romanikerjäläisestä, Oksanen painottaa.

– Minua ärsyttää se sama laulu, jonka mukaan omat asiat on laitettava kuntoon ennen kuin voidaan auttaa muualta tulevia ja muualla kärsiviä. Yleensä näin sanovat eivät pane tikkua ristiin auttaakseen muita kuin itseään.

– Erilaiset köyhät ja marginaaliryhmätkään eivät ole yleensä solidaarisia, vaan he tappelevat samasta leivänpalasta, pullonpohjasta tai armon ja huomion saamisesta.

Sairauden siunauksen
vai kirouksen kourissa

Marginaali-ihmisten kuvaaja koki vuonna 2008, miltä tuntuu itse olla yhteiskunnan armoilla ja ulkopuolisena.

Oksasen sairastama, kuoleman kieliin vienyt herpes-viruksen ja stafylokokkibakteerin aiheuttama infektio tuotti kasvoissa hurjaa jälkeä.

– Kauhun hetki oli, kun kasvoni alkoivat vääristyä. Arvet vetivät naamaani vinoon ja muutuin peilissä hirviömäiseksi. Kulmakarvat ja silmäripset olivat jo lähteneet, kun silmät alkoivat moljottaa ja huulikin vetää vinoon.

Hyvän sairaalahoidon jälkeen avovaimo ja lapsi auttoivat ratkaisevasti kotiutumisessa. Liitto päättyi tosin myöhemmin eroon.

Toimittaja purki puolen vuoden sairauslomansa ajan energiaansa ja tuskaansa Euroopan romanikerjäläisistä kertovan Kerjäläisten valtakunta -kirjan kirjoittamiseen.

– Kukaan läheisistä ystävistäni ja työkavereistani ei onneksi lähtenyt minua karkuun ja työkin jatkui. 13 korjausleikkauksen jälkeen olen iloinen, ettei minua enää tuijoteta kadulla.

Omat kasvot eivät olleet omat. Alkoi identiteetin ja itsetunnon hidas uudelleenrakentaminen.

Kimmon kuulu itsevarmuus on vähentynyt sitten vahvimpien voimain päivien. Eron jälkeen hän ei ole esimerkiksi vielä rohjennut lähestyä kauniimpaa sukupuolta tositarkoituksella.

Sairaudessa oli silti siunauksensakin.

– Jos ajattelen sitä välillä aika ylimielistä jätkää, jonka näit 90-luvulla Töölön ja Kallion baareissa, on muutosta tapahtunut. Olin hyvännäköinen poika nuorempana, ja käytin sitä varmaan hyväkseni välittämättä, mitä toisen osapuolen tunteissa tapahtuu.

– Nyt näen kaikkialla huonoja ihmissuhteita, jotka eivät lähde toisesta välittämisestä vaan oman itsen tarpeista. Olen yrittänyt petrata ihmissuhteissani ja huomannut välittäväni läheisistä enemmän kuin aiemmin. Se on hyvä suunta.

Miksei Jumala
lopettanut ihmiskoetta?

Sairauteen liittyi teologisiakin kysymyksiä.

– Mietin mitä niin pahaa olen tehnyt, että Jumala minua ruoskallaan näin löi. Mitä hän halusi opettaa? Miksi Jumala teki kanssani tällaisen ihmiskokeen? Miksi kaveri vierestäni kuoli ja mitä minulta oli muka jäänyt kesken, kun sain elää?

– Ikään kuin elämässä olisi ihmisen ymmärrettävissä oleva logiikka! Teki kuitenkin mieli kysyä Jumalalta, mikä tehtäväni täällä oli. Ja jos en sitä pysty täyttämään, voisiko tämän ihmiskokeen lopettaa mahdollisimman pian.

– Selvittyäni pahimmasta pohdin, että kun sain toisen mahdollisuuden, niin voisinko opetella käyttämään elämääni oikealla tavalla, joka tuottaisi muille iloa ja hyviä asioita.

Kimmo korostaa, ettei hän pidä kohtaloaan poikkeuksellisen kauheana.

– Olen aistinut ja nähnyt kasvotusten marginaali-ihmisten tuskan. Olen käynyt läävissä, joissa ihmiset makaavat kusensa keskellä kumipatjoilla. En halua valittaa varsinkaan nyt kun kasvotkin ovat parantuneet paljon, vaikkei symmetristä siloposkea enää kuoriudukaan esiin.

Ehdoton usko
enkeleihin

Vuorotteluvapaalla oleva toimittaja on kirjoittanut viime kuukaudet kirjaa ja asunut Sysmässä isovanhempiensa talossa, jonka hän peri. Mummilaan hän meni eronkin jälkeen, kun tuska oli viiltävimmillään.

– Ehkä isovanhempieni perinteistä johtuen silmäilin heidän perheraamattuaan. Kun en saanut unta, otin Raamatun kainaloon ja nukahdin. Kai siitä tuli turvallisuudentunnetta. Ja kyllä minä rukoilenkin.

– Diggaan Jeesusta. Hän on valoisa persoona. Kaikkien aikojen opettaja, yhteiskuntakriitikko ja poliitikko hyvässä mielessä – elämänhallinnan ja viestinnän mestari.

– Kuulun kirkkoon ja maksan mielellään kirkollisveroni. Arvostan valtavasti sitä auttamistyötä, joka alkoi Jessestä ja jota toteutetaan diakoniatyössä ja kirkon työssä maailmalla. Kristuksen ylösnousemukseen uskomisessa on kuitenkin ongelmia, Oksanen tunnustaa.

Enkeleihin hän uskoo ehdottomasti muutamien mystisten kokemustensa seurauksena.

– Jengi ei ajattele, kuinka monesta tilanteesta he selviävät enkelien näkymättömän työn avulla. Ellei enkeleitä olisi, ihmiset olisivat lirissä. Ne eivät vaadi täydellisyyttä, vaan tykkäävät ihmisestä sellaisena kuin hän on.

Kimmo viittaa piirongin päällä seisovaan enkeliin, jonka hän askarteli kahdeksanvuotiaana mummille ja vaarille. Myös sängyn päällä on suojelusenkelin kuva.

Isovanhempien henkinen
perintö kantaa

Vaikkei poliittisiin ja kirkollisiin rientoihin ole juuri osallistunutkaan, Oksanen kokee jatkavansa isovanhempiensa humanistis-kristillistä perintöä.

Perheenäitinä sahtia tehnyt mummi ja rakennusurakoitsija-vaari kuuluivat sosialidemokraattiseen puolueeseen. Työväen sivistysaate oli vielä voimissaan. Kirjahyllyssä ovat itseoppineiden isovanhempien tärkeät teokset: Kansojen historia, Kalevala, Sota ja rauha, Ilias ja Odysseia...

– Vaari sanoi aina, että en minä ole kouluja käynyt, mutta olen niitä seitsemän rakentanut.

– Täällä veisattiin virsiä ja rukoiltiin. Mummi piti kotona pyhäkoulua ja keräsi kylässä käyviltä vierailta kolikoita, Kimmo kertoo ja hypistelee käsissään vanhaa Suomen Lähetysseuran keräyslipasta.

Mummilasta köyhät saivat perunoita, ja myös kerjäävät mustalaiset otettiin ystävällisesti vastaan.

– Samojen seinien sisälle mahtuivat kristinusko ja työväenaate, köyhien apu ja ulkomaanapu. Ymmärrettiin, että ihmiselle on hyväksi, jos hän sivistää ja henkistää itseään.

Mitä lokeroita ja kytköksiä
kasvatamme

Oksasen talo Sysmässä on tien varressa. Kun lumi tuli, Kimmo teki tien poskeen lumilyhdyn ja sytytti sen sisälle kynttilän.

– Jos joku pieni lapsi ajaa auton takapenkillä ohi, hän saattaa nähdä pimeässä sen lumilyhdyn ja hänelle tulee hyvä mieli. Samalla hänen aivoihinsa ehkä kasvaa pieni lokero kauneutta.

– Aivoihin tai sydämeen voi syntyä uusi kytkös tai tila jollekin hyvälle, kun ihminen tekee vähäisenkin hyvän teon. Ehkä seuraava hyvä teko synnyttää jotain vielä parempaa.

Luonne kehittyy sen mukaan, miten suhtaudumme lähimmäisiin, jotka tuntuvat vastenmielisimmiltä.

– Jos asennoidun myötätuntoisesti siihen aseman edessä kylmissään värisevään kurjaan, enkä halveksi häntä luuserina, voi ohikiitävän kohtaamisen aikana syntyä jommankumman sisälle vähän valoa tai hyvyyttä.

– Ihmisen kannattaa toisaalta varjella itseään kaikelta tyhmältä ja pahalta, sillä nekin lokerot kasvavat sisällämme, näkee Kimmo Oksanen.



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä