3.4.2014Teksti Janne VillaKuva Jouni Harala/Otava

Kirjailijasielu saavuttaa unelmansa

K-14-2014-04-A Härkönen@Jouni Harala
– Huumoria ja komediaa ei kunnioiteta suomalaisessa kulttuurissa. Taiteilijoiden välittämää tuskaa, surua ja erilaisia helvettikuvauksia arvostetaan. Tuhon tunnelmien kuvaaminen onnistuu monelta, mutta ollapa hauska, se voi olla vaikeampaa, napauttaa hulvattoman hauskoja tekstejä tuottanut Anna-Leena Härkönen.

– Kun on saanut herkässä iässä kristillisen kasvatuksen ja on ollut tekemisissä hyvien uskovien kanssa, ihmiseen jää perus lapsenusko. Kuulun kirkkoon, vaikken siellä usein käy. En näe syytä erota kirkosta, joka tekee tosi paljon hyvää ja järjestää hienoa toimintaa, sanoo Anna-Leena Härkönen.

Cool, terävä, hauska ja särmikäs. Koomiset puolet kipeiden ja traagistenkin tapahtumien keskellä näkevä. Sellaisena monien lapsuuden sankari Anna-Leena Härkönen näyttäytyi nuorille faneilleen 30 vuotta sitten saadessaan J. H. Erkon palkinnon parhaasta esikoisteoksesta.

Hän kirjoitti nuoren Allun ikimuistoisesta kesästä kertovan esikoisteoksensa Häräntappoaseen 17-vuotiaana lukiolaisena. Samana vuonna Härkönen oli pääosassa Mikko Niskasen Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvassa, jossa hän esitti kristillisen herätyksen kokenutta tyttöä.

Läpimurron jälkeiset vuodet ovat kohdelleet kirjailijaa, näyttelijää ja käsikirjoittajaa lempeästi. Konstailematon ja suorasanainen nainen vaikuttaa juuri sellaiselta kuin silloin ennen.

Mikä sinussa on sittemmin muuttunut eniten?

– Nuorena olin manipuloitavissa. Tulin maalta ja jouduin ihan kummalliseen maailmaan, jossa kuvittelin kaikkien haluavan minulle hyvää. Kohtasin ihmisiä, jotka halusivat mestaroida ja käyttää valtaa minua kohtaan.

– En ole enää niin sinisilmäinen ja kiltti. Aiemmin minussa oli miellyttämisenhalua. Nyt tiedän rajani enkä anna enää kenenkään kävellä ylitseni. Tunnistan manipuloijat ja osaan pysyä niistä kaukana, Anna-Leena Härkönen vastaa.

Julkisuus on kohdellut naista pääosin hyvin, vaan ovat sen varjopuoletkin tulleet tutuiksi.

– Olen kirjoittanut ronskia ja aggressiivistakin tekstiä. Moni saattaa luulla, etten pelkää sitä mitä minusta ajatellaan, mutta välitän kyllä siitä ja olen raivoissani epäasiallisesta tai valheellisesta ilkeilystä.

Pelastusarmeijassa ei vain puhuttu kauniisti

Härkösen ukki oli lestadiolaissaarnaaja Ivalossa ja Inarissa. Limingassa syntyneelle ja Kempeleessä koulunsa käyneelle Anna-Leenalle lestadiolaiskasvatusta ei enää annettu, mutta mummi ja äiti käyttivät kristillisiä sanontoja. Vanhemmat olivat ”peruskristittyjä”, joskus käytiin kirkossa.

Kempele valittiin Suomen luovimmaksi kunnaksi vuonna 2006 ja pari vuotta myöhemmin sen alkuasukkaat olivat Suomen tyytyväisimpiä kotipaikkaansa. 1970–1980-luvuilla asenteet Oulun seudun maalaispitäjissä olivat Härkösen mielestä hyvin takapajuisia ja tiukkoja.

– Välillä tuli tunne, että asuin irrallaan muusta maailmasta eläneessä yhteisössä, jossa aika oli pysähtynyt. Takaraivooni jäi esimerkiksi ajatus helvettiin joutumisesta. En tiedä, tarkoittivatko lestadiolaislapset uhkailla, mutta he vain totesivat, etten pääse taivaaseen.

Anna-Leena Härkönen kävi Pelastusarmeijan leireillä lapsena ja varhaisteininä.

– Tykkäsin siitä ilmapiiristä, kivoista ja persoonallisista ihmisistä ja iloisesta fiiliksestä. Pelastusarmeijassa ei koskaan peloteltu, vaikka siellä vaadittiinkin tiettyä julistuksellisuutta. Meidän vihittiin nuoriksi sotilaiksi ja olimme tosi aktiivisia. Olinkohan silloin 13-vuotias.

– Olin aivan ällikällä lyöty siitä, ettei liikkeessä ollut niuhottajia. Kerrankin oli ekstaattinen rukouskokous, jossa jotkut puhuivat kielillä. Mietin, että mitäköhän sinä iltana vielä tapahtuukaan. Kaikki kapiaiset eli virallinen henkilökunta kävivät kuitenkin laittamassa normaalit college-vaatteet päälle ja katselivat televisiosta Uuno Turhapuroa, Härkönen hymyilee muistolleen.

Hän arvostaa yhä Pelastusarmeijan konkreettista työtä: ei vain puhuta hyvistä asioista vaan myös tehdään niitä.

Lue koko juttu Sanasta 14/2014


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä