20.7.2017Teksti Heli KarhumäkiKuvat Heli Karhumäki ja Mai-Liisa Metsälän kotialbumi

Mitä tälle tytölle tapahtui?

maj-liisa_tyttönä
Kasvattityttö sai kodin leskeksi jääneen Ida Saaren pienessä mökissä.

Kantoiko oma äiti hänet vauvana pärekopassa leskimummon mökin portaille vai noutiko kunnan virkamies hänet kotoa vuonna 1926? Elossa ei ole ketään, joka tietäisi. Kunnanhoidokiksi joutuminen oli tuohon aikaa karu kohtalo monelle lapselle. Miten kävi tälle karjapiian aviottomalle lapselle?

Valkotukkainen ja valoisasti jutusteleva Mai-Liisa Metsälä, 91, lehteilee kotonaan Lohjalla kahta erilaista valokuvakansiota. Toinen on värikäs valokuvakirja muistona hänen 90-vuotispäivistään viime vuonna Vivamon loma- ja kurssikeskuksessa. Toiseen on liimattu mustavalkokuvia, joista vanhimmat ovat lähes sadan vuoden takaa.

Yhdessä kuvassa hän seisoo parivuotiaana kasvattikotinsa portailla kesämekossa ja huopatossuissa luottavaisesti hymyillen. Moni ei olisi ennustanut tytölle niin onnellista elämää kuin hän sai, sillä lähtökohdat olivat epävarmat.

– Synnyin Hämeessä Lammin pitäjässä 1926, Mai-Liisa Metsälä kertoo.

– Äitini oli vasta 22-vuotias, eikä hän pystynyt minua hoitamaan. Hän oli ollut maalaistalossa karjapiikana ja tullut raskaaksi.

Huhujen mukaan vauvan isyys oli aiottu vahvistaa käräjillä, mutta äidin ilmoittaman seurustelukumppanin lisäksi paikalle saapui yllättäen toinenkin ehdokas, ehkä järjestettynä, jotta isyyttä ei voitaisi vahvistaa. Lapsi jäikin isättömäksi. Koska aviottomien lasten tapauksia hyssyteltiin kiusallisina, kukaan ei ole kertonut varmaa tietoa siitä, minkä ikäisenä ja miten hänet tuotiin kasvattikotiin. Erään tarinan mukaan äiti itse kantoi ”kunnanhoidokiksi” joutuneen lapsensa pärekopassa uuden kotimökin portaille. On myös mahdollista, että hänet haki piian kotoa kunnan virkamies – keneltäkään ei asiaa voi kysyä.

Lapsen otti hoiviinsa maksua vastaan leskimummu Ida Saari. Hänen miehensä oli kuollut hiukan aiemmin, eikä hän leskenä pystynyt hoitamaan yksin maatilaa. Hän oli luovuttanut talonsa vanhimmalle pojalleen, ja mökki oli rakennettu hänelle eläkemökiksi. Hän piti elannokseen kasvattilapsia.

Mai-Liisa ei ole halunnut penkoa tarkemmin varhaisia vaiheitaan.

– Sanotaan, että veri on vettä sakeampaa, mutta minulle se ei ole. Tiedän, kuka äitini on, se riittää. Hän asui pitäjän toisella laidalla, mutta ei ehkä kehdannut käydä minua katsomassa. Kerran kun olin Helsinkiin muutettuani käymässä Lammin kirkonkylällä, hän tunnisti minut ja tuli juttelemaan jonkin sanasen. Ilmeisesti hän oli kärsinyt siitä, että luopui lapsestaan, ja mentyään naimisiin hän oli yrittänyt hakea minut kotiinsa. Mummu oli kuitenkin sanonut, että ”en minä likkaa mihinkään anna”.

– Se oli varmaan minun onneni ja Jumalan johdatus. Äidille tuli rankka elämä viiden lapsen kanssa, ja hän jäi leskeksi jo nelissäkymmenissä.

maj-liisametsälä_valokuva2.
Mai-Liisa nuorena neitona kotimökin edustalla kasvattiäitinsä kanssa.

Rakkautta riitti

Elämä mummun mökissä oli hyvin yksinkertaista.

– Ei ollut kirjoja, ei radiota, ei leluja. Laulaakaan en osannut. Kävyillä leikin itsekseni, koska sillä tienoolla ei ollut muita lapsia. En kuitenkaan tuntenut puutetta mistään. Oli Heluna-lehmä, perunamaa, ruokaa ja puhtautta. Myöhemmin tuli leikkikavereiksi lisää kasvattilapsia. Mummun omat lapset asuivat Helsingissä ja tulivat kesäisin perheineen maalle. He toivat minulle lahjoja ja pukivat minut nätisti. He olivat minun perheeni.

Kasvattityttöä ei koskaan kohdeltu ankarasti.

– Mutta ei myöskään ollut helliä sanoja tai rakkauden osoituksia. Siksi minun on ollut aina vaikeaa kirjoittaa kirjeeseenkin, että ”rakas ystävä”, kun en lapsena tottunut sellaisiin.

Ujo tyttö rohkaistui kansakoulussa ja sai ystäviä, joiden luona sai käydä kylässäkin. Koskaan häntä ei kiusattu kasvattitaustasta.

Koulunkäynti päättyi 13-vuotiaana sodan alkamiseen. Sodan aikana jo 15-vuotiailla oli työvelvollisuus, ja Mai-Liisa työskenteli maataloissa 16-vuotiaaksi.

– Työ oli raskasta, ja oli helpotus, kun minulle tuotiin sanaa, että pääsisin rippikouluun 16-vuotiaana.

Rippikoulua piti vanha rovasti, kun seurakunnan nuori pappi oli sodassa.

– Näin silloin ensimmäisen kerran, miten nimeni kirjoitetaan. Olin melkein varma, että sen oli tarkoitus olla Maija-Liisa. Oikea mummuni oli kerran käynyt kasvattimökillä ja puhunut Maija-Liisasta.

Yllättävä opintie

Ammattikoulutuksen maksamiseen ei kasvattimummolla ollut varaa, mutta mahdollisuus opiskella avautui yllättäen.

 – Jumalalla oli suunnitelmansa. Kun olin 17, eräs ystävällinen talonemäntä kävi pyytämässä minua tyttärensä kaveriksi Järvenpään Luther-opistoon syksyllä 1943. Mummu sanoi, että mene vain, mutta hänellä ei ole antaa minulle mitään mukaan. Olin niin lapsellinen, että lähdin opistoon ilman pennin hyrrää. Lokakuussa 1943 aloitin, mutta vielä jouluun mennessä en ollut maksanut koulusta mitään. Kun opiston johtaja, kouluneuvos M.O. Karttunen ymmärsi, että olin varaton, hän anoi minulle vapaaoppilaspaikkaa ja stipendiä.

Opistossa opiskeltiin kansanopistoaineita, mutta myös musiikkia ja pyhäkoulutyötä.

– Se oli ihana paikka sen ajan nuorille. Karttusen vaimo oli musiikinopettaja, ja hän alkoi herätellä minussa kiinnostusta musiikkiin. Hän laittoi minut laulamaan. Olin ujo hämäläistyttö, mutta huomasin, että jos ihmiset luottavat minuun ja antavat tehtäviä, olen halukas niitä toteuttamaan. Aloin saada valmiuksia esiintymiseen, laulamisen ja tilaisuuksien juontamiseen, ja niitä töitä oli tulossa paljon, vaikken sitä silloin tiennyt.

Sota-aika muutti suunnitelmat

Kun Etelä-Suomen suuret pommitukset keskeyttivät opiston toiminnan ja oppilaat itkivät pelkoaan tulevasta, johtaja Karttunen lohdutti, että Jumalalla olisi jokaiselle jotakin varattuna.

– Palasin takaisin Lammille, ja stipendistä oli jäänyt minulle vähän rahaakin. Jo kesällä 1944 minut kutsuttiin takaisin opistolle keittiöapulaiseksi, sillä Asevelipapisto piti siellä tukikohtaansa.

Kun rauha vihdoin solmittiin, Mai-Liisa kuunteli muiden kanssa radiosta surulliset uutiset kovista rauhanehdoista ja Suomen alueluovutuksista. Miehetkin itkivät. Rauha antoi toivoa, mutta tulevaisuus oli sodan runtelemassa maassa monin tavoin epävarma.

Opistolla Mai-Liisa oli tutustunut kristillisen Kuva ja Sana –kustantamon omistajaan, kirjailija Ensio Lehtoseen, ja tämä järjesti hänet kotiapulaiseksi sisarensa perheeseen Helsingin Käpylään.

– Lähdin sinne suoraan Järvenpäästä vain pieni kassi kädessä. Ei ollut mitään omaisuutta. En käsitä, miten sitä oikein elettiin, miten niin niukoissa oloissa puettiin ja pidettiin puhtautta yllä. Mutta en ole koskaan murehtinut, miten asiat järjestyvät.

Mai-Liisa oli lapsesta saakka uskonut Jumalaan, ja raskaina aikoina hän halusi usein kirkkoon.

– En tiedä, mistä usko tuli minuun jo lapsena? Ei Ida-mummu koskaan puhunut Jumalasta. Koulussa oli kuitenkin uskonnonopetusta, ja vanhat ihmiset tapasivat sanoa, että pidä Jumala mielessä.

Eräs valokuva on Mai-Liisalle tärkeä. Siinä on vanha aviopari arkisissa vaatteissaan, samaan suuntaan katsoen.

– He ovat äitini vanhemmat. He ovat olleet uskovia ja perheen esirukoilijoita. Sillä on varmasti ollut vaikutusta minuunkin.

Jumalanpalvelusten lisäksi oli sankarihautajaisia ja kesäisin myös muita, ilmeeltään valoisampia hengellisiä tilaisuuksia. Ensio Lehtoselta hän sai kerran hyvän ehdotuksen.

– Hän sanoi, että laita sinä tyttö oikein raamatunlehdelle päivämäärä että 5.7.1944 olet jättänyt elämäsi Jeesukselle. Kun sielunvihollinen hyökkää ja väittää, ettet ole Jumalan lapsi, niin voit aina vedota siihen, että olenpas, tuossa se on kirjoitettuna. Niin tein, ja se on minulle kuin toinen syntymäpäivä.

Kun lapsenhoitopesti päättyi, Lehtonen palkkasi Mai-Liisan kustantamoonsa kassanhoitajaksi ja muihin toimistotehtäviin.

Töihin Sanaan

Suomen Asevelipapit ry. julkaisi sodan aikana lehteä Koti ja kasarmi, mutta kun sen julkaiseminen piti sodan päätyttyä lopettaa, Ensio Lehtosella oli halu perustaa hengellinen evankelioimislehti. Hän kuului juuri perustetun Kansan Raamattuseuran johtokuntaan, ja oli mukana perustamassa Sana-lehteä syksyllä 1945. Sen toimitus oli samalla kadulla, ja Lehtonen järjesti Mai-Liisan sinnekin tarpeen mukaan töihin.

Kansan Raamattuseurasta ja Sana-lehden tilaajapalvelusta tuli lopulta työpaikka 38 vuodeksi.

Työtahti ja ylitöiden määrä oli hirmuinen.

– Aluksi Sana-lehti postitettiin toimistosta. Se tuotiin Helsingin Sanomien painosta kuorma-autolla puntteina pihalle, josta ne tuotiin maan tasalla olevasta ikkunasta metallilevyjä pitkin toimistoon. Toimistossa oli kone, joka hakkasi musteella tilaajien osoitteet kirjain kirjaimelta paperiliuskoille, jotka kiinnitettiin lehtiin. Osoitelappujen liimaus ja lehtien jaottelu postivaunupiireihin postitusta varten hoidettiin isolla porukalla käsin. En käsitä, miten se onnistui, kun tilaajia oli 50 000. Mutta töitä tehtiin isolla joukolla ja mukana oli paljon talkoolaisia.

– Tilaukset myös uudistettiin kalenterivuosittain. Lehteä ei voinut tilata milloin vain, vaan rekisteri uusittiin joka vuosi. Tilauslistoja alkoi tulla ruuhkana marraskuussa ympäri maata asiamiehiltä, joita oli jopa 2800.

Toiminnanjohtaja Mauri Tiilikainen hoiti asiamiesverkostoa kirjeillä ja kokouksilla, sillä puhelimia ei 1950- ja 60-luvuilla vielä paljon käytetty.

– Mauri teki kaiken täydellä sydämellä, ja asiamiehistä tuli ystäviä. Varsinkin maaseudulla, jossa heitä käytiin tapaamassa kodeissa, samalla hoidettiin sieluja.

Lapsista tuli kutsumus

Mai-Liisa teki pitkää päivää ja paljon ylitöitä, koska hänellä ei ollut kotona perhettä odottamassa. KRS järjesti laajaa hengellistä toimintaa seurakunnissa, yliopistolla, messuhalleissa ja omissa kurssikeskuksissa. Lastenleireistä tuli Mai-Liisalle kutsumustyö 30 vuodeksi.

– Lapset ovat ihania ja aitoja uskossaan, ja heidän puolesta olen lähtenyt kaikkeen, mihin on pyydetty. Olen pitänyt jopa tv-pyhäkoulua Tesvisiossa 1960-luvulla, suorana lähetyksenä ja harjoittelematta! Pastori Kauko Ranta vain näytti kameran takaa paperilapuilla, montako minuuttia on jäljellä.

– Olen järjestänyt lukemattomia pyhäkoulujen äitienpäiväjuhliakin, vaikkei minulla ole äitiä enkä ole itse äiti. Mutta olen ajatellut, että Jumala antaa jokaiselle lahjoja, ja jalostaa niitä käyttöön tarpeensa mukaan. Olin käynyt keskikoulun iltalinjalla ja hakenut opettajaseminaariin, mutta kun sinne pyrkivät juuri silloin suuret ikäluokat, en päässyt. Jumala järjesti minulle aivan muuta.

Mai-Liisa on niitä harvoja, jotka vielä voivat muistella ensimmäisten Heinäveden Kirkastusjuhlien järjestelyitä vuodelta 1947.

– Oli valtavasti työtä huussien siivouksesta lähtien. Hoidin 20 vuotta juhlakanslian, toimin puhujana, juontajana, musiikkivastuissa ja lasten ohjelman pyörittäjänä. Kun yöllä yritti nukkua, työt vain pyörivät filminä mielessä pysähtymättä. Mutta kyllä kertyi ystäviäkin! Sanan Suvipäiviäkin aloin järjestää vuodesta 1950.

Oman kodin puute kalvoi

Työvuosina Mai-Liisalla oli vain yksi tuska: oman asunnon puute.

– Olisin halunnut kutsua ystäviä kylään ja kokata heille. Mutta pienipalkkaisena yksineläjänä jouduin asumaan aina alivuokralla. Ei ollut muuta kuin yksi huone, ja jääkaappina maitopurkki ikkunanraossa. Meitä nuoria ja vähävaraisia oli paljon, ja kävimme toistemme luona sen mukaan, kenellä kulloinkin oli jotakin syötävää.

– Liityin useamman kerran asuntosäästäjiin saadakseni alkusumman lainaa varten, mutta kun en onnistunut säästämään, erosin ja aloitin sitten uudestaan. Rukoilin, että anna hyvä Jumala minulle seinät!

- Kannoin pankkiin sataa markkaa kerrallaan, ja vuonna 1971 sain vihdoin kokoon vaaditun summan. Oli 45-vuotias, kun sain lainan ensimmäisen oman kodin ostamiseen Vantaan Länsimäestä. Sain alkaa kutsua kotiini ystäviä! Myöhemmin muutin Lohjalle, ja 60-vuotiaana sain viimeisen lainaerän maksettua. Vielä nytkin oman kodin vapaus tuntuu ylelliseltä. Pidän joka vuosi syntymäpäivät ja nimipäivät, ja kutsun mukaan tuttuja lapsiperheitä.

Eläke on pieni, mutta toimistoihmisenä Mai-Liisa osaa laskea rahansa niin, että ne riittävät.

– Elän sen mukaan, mihin on varaa. Tästä riittää vielä antaakin, ja antaessaan saan. Olen kiitollinen siitä lahjasta, että osaan hoitaa asiani.

Vielä eläkkeellä Mai-Liisa harrasti pitkään kirkkokuoroa ja muita seurakunnan vapaaehtoistehtäviä. Pyhäkoulua hän piti 50 vuotta, ja lapsityö sai kruununsa Vivamon Lastenkylän mummona. Nyt tehtävät on pitänyt jättää.

– Pää toimii, jalat eivät niin hyvin. On aika nauttia elämästä ilman tekemisen painetta.

Rukous jatkuu

Mai-Liisa on edelleen ihmeissään siitä, miten rikas ja ihana hänen elämästään tuli.

– Jos rupeaisin kaivelemaan lapsuuteni puutteita ja perheettömyyttäni, saisin aina olla katkera. En rupea sellaiseen ollenkaan. Mutta rukoilen minä vielä paljon. En murehdi itseäni, mutta maailmaa kyllä. Onkohan se edes rukoustakaan, kunhan höpöttelen? Olen sellainen luettelija, en meditoija. Heti kun hiljennyn, päähän tulvii kauheasti ajatuksia. Ajattelen kummipoikiani, terroria ja pakolaisten kärsimyksiä. Ja sitä, miten ihmeessä se Juha Sipilä jaksaa pääministerinä, kun parhaansa tekee ja saa vain haukkumiset päälle!

Mai-Liisa murehtii, miten evankeliumi tavoittaa tämän päivän lapset.

– Nuorena aina rukoilimme, että kohtaisimme ihmisiä ja osaisimme välittää sanomaa. Ja paljon on niitä, jotka ovat KRS:n ja Sanan kautta löytäneet tien Jeesuksen tuntemiseen. Mutta miten tämän päivän lapset voivat oppia rukousta, jos kotona ei rukoilla? Monet kyselevät, miten elää lähellä Jumalaa ja tulla uskoon. Kysyn, kuuntelevatko he radiohartauksia ja jumalanpalveluksia. Eivät kuuntele. Eivät lue mitään hengellistä. Eivät käy kirkossa. No, sitten minä kerron Jeesuksesta ja vastaan kysymyksiin, vaikka lenkkisaunassa.

maj-liisametsälä
Mai-Liisa Metsälä täytti viime vuonna 90 ja asuu ongelmitta vielä itsenäisesti. Kävelyn apuna on keppi ja rollaattori, mutta pää toimii kuin partaveitsi.

Ei yksinäisyyttä

Yksinäisyyttä Mai-Liisa ei tunne, sillä ystäväpiiri on laaja ja kummilapsiakin viisi.

– Ida-mummu oli syntynyt 1875, ja tunnen sukua jo kuudessa polvessa. He korvaavat minulle täysin oman sukuni. Suvun nuorin, pikkuinen Teo-poika on Ida-mummun tyttärentyttären tyttärentyttären poika.

Mai-Liisan biologinen äiti eli 72-vuotiaaksi.

– En ole kaivannut häntä enkä yrittänyt luoda suhdetta aikuisena. En tiedä, olisiko pitänyt, mutta Jumala on vapauttanut minut kaikesta syyllisyydestä. Hän tiesi, että minulla oli hyvä lapsuus kasvattikodissa enkä osannut itsekään ajatella muuta. Biologisiin sisaruksiini olen tutustunut aikuisena, ja yksi heistä on perheineen läheinen.

Mai-Liisa on joskus miettinyt, miksei hän tullut perustaneeksi perhettä.

– Nuorena halusin suuren talon emännäksi, ja rakastin pappiloita, joissa saimme vierailla Sanan asioilla ja asiamiesmatkoilla. Jotkut ystävät kiusasivatkin, että minusta tulee vielä pappilan emäntä koivukujan päähän. Mutta työ vei mennessään, ja mummun varoittelutkin olivat mielessä. Hän sanoi, ettei kotiin ole tulemista lehtolapsi kainalossa ja minä opin välttämään läheisiä suhteita. En uskaltanut edes rukoilla puolisoa itselleni. En halunnut myöskään leikkiä miesten tunteilla, ja jos joku minuun ihastui, vetäydyin heti kuoreeni. Mutta hyvinä ystävinä on ollut miehiäkin, ja osaan jo halatakin ilolla.

Toisinkin olisi voinut olla, Mai-Liisa pohtii hymyillen.

– Olen minä ollut näyttävä nainen, ja jos se suuri rakkaus olisi tullut, niin uskon, että olisin ollut rakkauteen kykenevä.


--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Haastattelussa mainittuna Heinäveden Kirkastusjuhlia vietetään tässä heinäkuussa jo 71. kerran heinäkuun viimeisenä viikonloppuna 28.-30.7. Heinäveden kirkonmäellä. Olet tervetullut mukaan!

www.kansanraamattuseura.fi/sinulle/tapahtumat_ja_kurssit/kirkastusjuhlat_2017

 

 

 

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä