23.3.2017Teksti Heli KarhumäkiKuvat Heli Karhumäki

Zacharias Onditin mutkikas tie teinihulttiosta kirkkoherraksi

Lappajärven uusi kirkkoherra Zacharias Onditi oli nuorena vilkasliikkeinen seikkailija elämän kaltevalla pinnalla. Hengellinen etsintä sai vastauksen kirpputorilta löytyneestä 1400-luvun kirjasta.

IMG_20170323_130508

Kiperänä pakkaspäivänä Lappajärven kirkonkylällä Etelä-Pohjanmaalla astelee vain jokunen kulkija. Seurakunnan kaunis puukirkko on palvellut seudun asukkaita jo vuodesta 1765, mutta kirkkoherranvirasto toimii nykyaikaisessa liikerakennuksessa.

Hymyilevä mies tulee viraston ovelle vastaan. Hänen ihonvärinsä on kaukana seudulla tavallisesta talvenkalvakasta vaaleudesta. Kaunis ruskea iho ja musta kihara tukka kertovat sukujuurista kaukana Pohjolasta.

Zacharias Onditi on toiminut seurakunnan virkaa tekevänä kirkkoherrana viime kesästä saakka, ja helmikuussa kirkkovaltuusto valitsi hänet virkaan vakituisesti. Kun piispa Simo Peura vihkii hänen virkaan toukokuun 7. päivänä, hänestä tulee tiettävästi Suomen luterilaisen kirkon ensimmäinen tummaihoinen kirkkoherra.

Järvipitäjän väki on ottanut miehen hyvin vastaan, vaikkei tämä ole aivan tämän seudun kasvatti. Zacharias on syntynyt Suomessa, kasvanut kouluikään saakka Vantaalla ja sen jälkeen äitinsä Kirsti Takasen kotiseudulla Sievissä, joka sijaitsee Lappajärveltä sata kilometriä koilliseen. Hänen äidinpuoleiset esivanhempansa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla tunnetaan Sursillin sukuluetteloiden kautta 1500-luvulle saakka.

Entä missä ovat ne toiset juuret, isän suku?

Lähetystyö toi Suomeen

Tarina alkaa vuodesta 1963, jolloin evankelisen herätysliikkeen SLEY:n ruotsinkielinen sisarjärjestö SLEF aloitti lähetystyön Keniassa. Norrbackin ja Klemetsin perheet olivat sen ensimmäiset lähetit ja oman lähetysaseman valmistuminen vakiinnutti työn vuosikymmeniksi.

Työ keskittyi Keniassa Luo-nimisen heimon alueelle. Heimoon kuului Yhdysvaltain ensimmäisen mustan presidentin Barack Obaman isä, ja samaan heimoon kuului myös kristitty maallikkopuhuja Zachariah Adell Onditi. Onditin poika nimeltä Vincent tutustui SLEF:n työn kautta suomalaisiin, kiinnostui kaukaisesta Pohjolan maasta ja noin 25-vuotiaana päätti muuttaa sinne opiskelemaan ja rakentamaan elämäänsä.

Kun eräs lähetti palasi Suomeen, Vincent muutti hänen mukanaan, oppi ruotsin kielen, suoritti suomalaisen lukion ja pääsi Åbo Akademihin opiskelemaan teologiaa. Opittuaan kielellisesti lahjakkaana nopeasti myös suomen kielen hän teki teologian kandidaatin opinnot loppuun Helsingin yliopistossa, opiskeli sen jälkeen Tukholmassa erityispedagogiikkaa ja kolmikymppisenä työskenteli jo erityisopettajana Helsingissä.

Helsinkiin oli päätynyt 1980-luvulla myös Kirsti Takanen. Kun rakkaus nuorten välillä leimahti, kaikki kävi nopeasti. Pari avioitui, ja muutamassa vuodessa heille syntyi kuusi lasta.

– Olin lapsista kolmas, Zacharias kertoo.

– Isä rakensi omakotitalon Vantaan Ilolaan ja meillä elettiin todellisia ruuhkavuosia. Äiti oli vanhoillislestadiolainen ja osallistui Vantaalla aktiivisesti Rauhanyhdistyksen toimintaan. Me lapset kuljimme usein mukana.

Yhteiselämä ei lopulta onnistunut. Kun Zacharias oli 6-vuotias, vanhemmat muuttivat erilleen, vaikkeivät ottaneetkaan avioeroa. Äiti oli yhtäkkiä kuuden lapsen yksinhuoltaja, ja arjesta selviytymiseen hän tarvitsi perheen ja suvun tukea ja halusi takaisin kotiseudulleen.

Lapsilla oli edessään muutto Vantaan kaupungista pikkuruiseen, noin 5000 asukkaan Sieviin. Samalla yhteys isään katkesi lähes tyystin, sillä tämä muutti joidenkin vuosien jälkeen Ranskaan.

Kaupungista maalle

DSC_2862

Zacharias pitää rauhallista maaseutupitäjää monin tavoin hyvänä kasvuympäristönä. Arki oli täynnä elämäniloa ja turvallisuutta. Hän sai paljon kavereita, ja hänen nimestään tuli suomalaisten suussa Sakke. Rasismia hän ei juuri kohdannut.

Zacharias kävi äidin mukana vanhoillislestadiolaisten seuroissa ja tunsi sen lapsena omaksi yhteisökseen. Valtakunnalliset Suviseurat olivat lapsuudessa hieno kesän kohokohta, silloin sai tavata tuttuja nuoria ympäri Suomea.

– Olen saanut paljon hyviä eväitä vanhoillislestadiolaisuudesta, joka on juurevaa, suomalaista kristillisyyttä.

Kaveripiirissä oli paljon peruskirkollista väkeä sekä Sievin toiseen pääherätysliikkeeseen kuuluvia heränneitä eli körttejä. Zachariasta oudoksutti jo varhain vanhoillislestadiolaisten usko siihen, että he olisivat ainoat pelastuvat. Hän ei voinut uskoa samoin.

Rajat koetuksella

Zacharias oli vilkasliikkeinen lapsi, ja jo alakoulun lopulla häntä kiehtoi vanhempien oppilaiden meno ja meininki. Hän lähti mukaan bileporukoihin, ja yläasteen aikana kaveripiiri verkostoitui jo lähiseudun kaupunkien nuorten kanssa.

– Raju murrosikä ja rajojen koettelu alkoi jo 12-vuotiaana. Olin mukana kaikenlaisissa kokeiluissa ja sekoiluissa. Tiedän, että äiti murehti ja rukoili paljon puolestani.

Rippikouluvuonna 14-vuotiaana häntä alkoivat kiinnostaa myös uskonnot, hengelliset liikkeet ja filosofia.

– Aloin lukea Raamattua itsekseni, mutta minua kiinnosti muukin henkimaailma, ei-kristilliset liikkeet ja shamanismi. Tutkin okkultistisia kirjoja ja Mustaa Raamattua.

Zacharias kävi oman seurakunnan rippikoulun ja sai siellä tapansa mukaan helposti uusia kavereita, mutta hengelliseen etsintään hän ei vielä saanut kaipaamiaan vastauksia.

Yläasteella Zacharias alkoi lukea uskontoa ja filosofiaa käsitteleviä kirjoja, ja kertoi koulunsa kuraattorille kiinnostuksestaan lähteä opiskelemaan filosofiaa. Tämä toppuutteli oppilaan innostusta ja piti parempana luopua ideasta, sillä yliopistoon olisi todella vaikea päästä.

Uskonnonopettaja sen sijaan antoi arvoa pojan kiinnostukselle. Hän ohjasi lukemaan Raamatun apokryfeihin kuuluvaa Jeesus Siirakin kirjaa.

Kirja opasti tielle

Yläasteen jälkeen Zacharias aloitti lukion rannikkopitäjässä Pyhäjoella. Ensimmäinen lukuvuosi meni jokseenkin hukkaan, koska Zacharias juhli enemmän kuin opiskeli ja elämä oli epäsäännöllistä.

Joulun tienoilla pamahti päälle selvä hengellinen etsikkoaika ja oppineesta lukion rehtorista tuli kannustava keskustelukumppani. Zacharias kuitenkin lopetti lukion ja suunnitteli puutarhurin opintoja Haapaveden ammattikoulussa.

Oli keskitalvi, poika 16-vuotias.

Kerran hän päätti käydä Kokkolan Kallentorin kirpputorilla. Siellä käsiin osui merkillinen kirja, vanha ja vaatimattoman näköinen.

Kirja oli 1920-luvulla julkaistu suomennos Tuomas Kempiläisen kirjasta Kristuksen seuraamisesta (Imitatio Christi). Lukiopoika tuskin ymmärsi, millaisen klassikon äärelle oli osunut.

Vuonna 1418 kirjoitettu hartauskirja on kokeneen munkin kirjoittama käsikirja oppaaksi ja rohkaisuksi toisille munkeille. Se on Raamatun jälkeen laajimmalle levinnyt ja luetuin kristillinen kirja, ja sen tarkoitus on auttaa sielua saavuttamaan yhteys Jumalan kanssa. Siinä Kristuksen elämän seuraaminen ja jäljittely asetetaan korkeammalle kuin minkään koulukuntien opit. Se opastaa Jeesuksen sisäiseen tuntemiseen, vaikeuksien kohtaamiseen, auktoriteettien alle nöyrtymiseen, kiusausten vastustamiseen ja Kristuksen antaman uhrin mietiskelemiseen.

Keskiaikaisessa luostarissa kirjoitettu kirja tempaisi pojan maailmaansa. Sivu sivun jälkeen sen viisaus puhutteli häntä yhä voimakkaammin.

Hän päätti rukoilla siten kuin kirjoittaja opasti.

– Muistan vieläkin sen kokemuksen, sillä en ollut koskaan aiemmin kokenut mitään vastaavaa. Koin valtavan rakkauden läsnäolon. Se oli niin voimakas, että sisimpäni lämpeni. Tunsin kuin sisälläni olisi palanut tuli.

Kokemus vaati jakamista jonkun ymmärtävän ihmisen kanssa.

– Menin tapaamaan vanhaa yläasteen uskonnonopettajaani, koska arvelin että hän tietää ja ymmärtää, mistä oli kysymys. Hän ei kokemustani hätkähtänyt. Hän sanoi, että minua on koskettanut Pyhä Henki. Myöhemmin ymmärsin, että Pyhä Henki sai Emmauksen tien kulkijoiden sydämet palamaan, kun he keskustelivat Jeesuksen kanssa. Sama Henki myös laskeutui opetuslasten päälle tulisina liekkeinä helluntaina.

Rukouksessa kokemaansa Zacharias pitää avainkokemuksenaan kääntymisen tiellä.

– Se mitä tapahtui, ei ollut pään tietoa vaan elävä kokemus. Nyt tiedän, että se mitä Raamattu puhuu Pyhän Hengen kosketuksesta, on todellista.

Kuukausien kamppailu

Kääntymys johti myös ulkoiseen elämänmuutokseen.

– Olin saanut kääntyä pois synnistä ja tulla armahdetuksi. Matka pimeydestä valoon ei kuitenkaan ollut suoraviivainen, vaan kuukausia kestänyt kamppailu pois entisestä. Sain jättää leikittelyn väärällä hengellisyydellä sekä levottomat porukat ja näiden vaaralliset retket. Ihmeen kaupalla Jumala veti minut pois huonosta elämästä.

Zacharias alkoi noudattaa askeettista ruokavaliota ja paastota, ja selvitteli jopa Valamosta mahdollisuuksia ryhtyä munkiksi. Ajan mittaan kiinnostus luostarielämään hälveni, mutta sydämen palo Kristuksen seuraamiseen pysyi.

Monet kaverit oli jätettävä joksikin aikaa kokonaan. Jotkut kyselivät, oliko hän tullut hulluksi, kun ei enää koskaan lähtenyt juhlimaan, vaan pelkästään hengellisiin tilaisuuksiin ja terveisiin harrastuksiin.

– Oli valittava entisen ja uuden välillä. Ei ollut välimaastoa. Kaiken, mistä olen luopunut, olen kuitenkin saanut satakertaisena takaisin. Osalle vanhoista tutuista sillä seudulla on käynyt huonosti. Uskoontuloni oli suuri ihme kaikille, jotka tunsivat minut.

Hengellistä tukea Zacharias sai helluntaiseurakunnasta, jossa hän kävi kuulemassa opetusta. Hän ei kuitenkaan liittynyt helluntaiseurakuntaan, sillä tiesi olevansa oppikysymyksissä eri linjoilla. Aloitettuaan puutarhuriopinnoissa Haapavedellä hän löysi siellä keskustelukumppanikseen evankeliseen liikkeeseen kuuluvan naisen, joka osasi ulkoa pitkät pätkät luterilaisia tunnustuskirjoja.

Loppukiri ylioppilaaksi

Zacharias päätti sittenkin tähdätä yliopistoon. Hän jätti puutarhuriopinnot kesken ja siirtyi Sievin lukioon. Opinhalu oli kova ja koulu alkoi sujua paremmin. Hän luki paljon Dostojevskia, Waltaria ja muuta maailmankirjallisuutta.

– Pidin äidinkieltä vahvuutenani, mutta jostakin syystä äidinkielenopettajani oli toista mieltä. Hänen mielestään kirjoitin niin huonosti, etten ikinä saisi äidinkieltä läpi. Hän neuvoi lopettamaan lukion, ja samaa mieltä oli vararehtori. Se oli aika masentavaa, sillä olisin tarvinnut kannustusta.

Vielä kerran Zacharias päätti vaihtaa lukiota, nyt sisäoppilaitoksena toimivaan Raudaskylän herännäisopistoon Ylivieskassa. Se oli viimeinen mahdollisuus satsata todella opintoihin. Sieltä löytyi kannustavia opettajia ja rauhallinen sisäoppilaitoksen elämänrytmi.

 – Olin harrastanut kaunokirjallisuuden lukemista ala-asteelta lähtien ja kirjallisuusharrastus olikin se pohja, jolta ponnistin lukiossa eteenpäin. Raudaskylällä opin opiskelemaan. Kirjallisuusharrastusta ja uskonelämää tukivat opiston laaja kristillinen kirjasto sekä keskustelut kirjastonhoitajana toimivan oppineen körttimiehen Eero Huttusen kanssa. Hyvä muisto jäi myös rehtori Jukka Hautalasta, joka ohjasi Zachariasta Suomen Akatemian tiedekilpailussa tämän tutkiessa Platonin käsitystä sielun kuolemattomuudesta.

Suvun pappien jäljillä

Abiturienttivuosi oli merkittävä, syynä jo rippileiriltä asti tuttu Petra Isosalo. Petra oli seudun heränneisiin kuuluvaa Nivalan sukua, ja hän oli toiminut Zachariaksen rippileirillä isosena. Kaveripiirit olivat tuolloin hyvin erilaiset eivätkä he olleet olleet vuosiin yhteydessä. Lukiossa alkanut seurustelu johti avioliittoon, ja keväällä 2005 he saivat esikoisensa, Johanneksen. Nuori isä oli 19-vuotias.

Zacharias sai hyvät ylioppilasarvosanat, ja kirjoitti lopulta äidinkielestäkin magnan, vaikka aiempi opettaja ennustellut reputtamista. Hän pääsi sekä Jyväskylän että Tampereen yliopistoihin lukemaan filosofiaa ja Helsingin yliopiston teologiaa. Papin tie vei voiton ja filosofia jäi sivuaineeksi.

Nuori perheenisä sai ensimmäisen kesäteologin paikkansa Haapavedeltä. Haapavesi oli merkittävä paikka aloittaa teologina sillä se oli äitini suvun viimeisen papin viimeinen palveluspaikka 1800-luvulla.

Maininta pappina toimineesta esi-isästä herättää kiinnostukseni, ja pyynnöstä Zacharias avaa näkymää sukuunsa. Hänen äitinsä esivanhempia on ollut Westzynthiuksen ja Laurinin sukuhaaroissa kymmenen seurakunnan kappalaisina ja kirkkoherroina yhtäjaksoisesti 1500-luvun lopulta 1800-luvun lopulle palveluspaikkoinaan Haapavesi, Rantsila, Kälviä, Paltamo, Vihanti, Närpiö, Pyhäjoki, Pietarsaari, Uusikaarlepyy ja Saloinen. Valmistuttuaan teologian maisteriksi Zacharias sai pappisvihkimyksen nopeasti ja kulki nyt samoilla seuduilla papin töissä Sievissä, Ylivieskassa, Kokkolassa ja Vaasassa.

Hänet kutsuttiin myös Suomen ev.lut. Kansanlähetyksen Jyväskylän ja Keski-Suomen piirijohtajaksi. Viiden kuukauden piirinjohtajakokemuksen jälkeen kuitenkin kirkastui ajatus, että hänen kutsumuksensa on seurakuntatyöhön. Paikka löytyi Lappajärveltä viime vuoden kesäkuussa.

Palvelua yli rajojen

Zacharias johtaa nyt kolmen tuhannen hengen seurakuntaa ja yhdentoista hengen työyhteisöä. Millainen seurakunnan paimen hän tahtoisi olla?

– Kutsumukseni on olla Raamattuun sitoutuva, lakia ja armoa kirkastava pappi, jonka kaikki seurakuntalaiset tuntevat omakseen.

Zacharias haluaa palvella kaikkia yli herätysliikerajojen. Hän on saanut itse eväitä muun muassa vanhoillislestadiolaisuudesta, evankelisuudesta ja Kansanlähetyksestä, mutta ei halua leimautua mihinkään niistä. Liian vahvat jakolinjat herätysliikkeiden välillä eivät ole hedelmällisiä, sillä seurakunnan työ kärsii siitä.

– Jumalan armo on radikaali eikä se noudattele ihmisen moraalikäsityksiä. Pelastus kuuluu jokaiselle, joka tekee parannuksen synneistään ja uskoo Jeesukseen. Olen syntinen enkä voi elää pyhää elämää, mutta syntisenä kilvoittelijana tulen osalliseksi Kristuksen pyhyydestä ja uskonvanhurskaudesta. Ei ole muuta tietä.

Zachariaksen mukaan kristityn peruspyrkimyksen tulisi olla kohti syvempää hengellistä elämää ja lähimmäisenrakkautta.

– Yksittäisillä ulkonaisilla tavoilla ei ole suurta väliä, siis miten esimerkiksi pukeutuu tai käyttääkö alkoholia, vaikka kohtuus kaikessa on toki hyväksi. Ihmisillä on yksilöllisiä kutsumuksia ja omanlaisensa hengellisyys. Ulkoinen hurskaus voi pahimmillaan johtaa omavanhurskauteen, jos se saa ihminen tuomitsemaan toisia.

Zacharias Onditi tuntee elämänsä olevan mallillaan. Yhteys moniin nuoruuden ystäviin on irtioton jälkeen palautunut, ja uusia ystäviä on tullut seurakunnan ja perhe-elämän kautta.

Zacharias kokee tulleensa hyvin vastaanotetuksi Lappajärvellä.

– Suomessa on valitettavan paljon sekä avointa että rakenteellista rasismia, mutta itse olen kohdannut sitä suhteellisen vähän. Minut on otettu hyvin vastaan kaveripiireissä ja seurakunnissa. Enemmänkin koen syrjintää mielipiteitteni vuoksi, koska olen joissakin kirkon opin asioissa perinteisellä kannalla.

Opillisia näkemyksiä

DSC_2889

Zacharias on monissa opillisissa näkemyksissään nuoreksi papiksi varsin perinteisen laidan kannattaja. Hän kannattaa kirkon virallista avioliittokäsitystä vain miehen ja naisen välisenä suhteena. Naispappeuskysymyksessä hän päätyi nuorena perusteellisen pohdinnan jälkeen kirkon vanhalle kannalle, koska pitää sitä Raamatun mukaisena.

– En pitänyt oikeana papin viran avaamista naisille, mutta toimin kuitenkin kirkon vaatimuksesta heidän kanssaan yhteistyössä niin alttarilla kuin muussakin seurakuntaelämässä. Minulla on hyviä kokemuksia naispapeista ihmisinä, ja arvostan sitä, jos he uskovat uskontunnustuksen mukaan.

Zacharias ei pidä kantaansa naisten syrjimisenä. Hän pitää feminismiä ongelmallisena aatteena, koska siihen liittyy mm. mies- ja naissukupuolten erojen hämärtäminen. Hän kiinnostui feminismistä lukion kirjallisuuspiirissä Kaari Utrion romaanien kautta ja syventyi aatteeseen enemmän yliopistossa.

– Itse kannatan kristittynä raamatullista komplementarismia, jonka mukaan sukupuolet täydentävät toisiaan. Meilläkin vaimo on ollut kotiäitinä ja omaishoitajana melkein 10 vuotta, mutta suorittaa nyt maisterin opintoja ja on toista vuotta työelämässä, Zacharias kertoo.

Zacharias pitää kirkon johtoa oppikysymyksissä epäjohdonmukaisena.

– On erikoista, että neitseestä syntymisen saa kieltää, mutta virkakysymyksessä ei saa olla sillä kannalla, jolla kirkko on ollut 2000 vuotta. Minusta neitseestä syntyminen on opinkohtana niin keskeinen, että jos sen kieltää, ei voi olla pelastavassa uskossa.

Monet Zachariaksen opiskelukaverit ovat pettyneet kirkkoon, koska pitävät sen linjauksia opillisesti kestämättöminä. Monet ovat siksi jättäneet kirkon viran ja siirtyneet katoliseen tai ortodoksikirkkoon tai Lähetyshiippakuntaan.

– Itse harkitsin nuorempana liittymistä ortodoksikirkkoon, mutta olen päässyt yli pettymyksistä ja todennut, että kaikissa kirkkokunnissa on joitakin ongelmia. Minulle on muodostunut elintärkeäksi vanhakirkollinen opetus kirkosta Kristuksen sekoittuneena ruumiina, corpus permixtum.

Se on kirkkoisä Augustinuksen muotoilema oppi, jonka mukaan kirkossa on sekä todellisia että näennäisiä jäseniä. Erottelun voi tehdä vain Jumala.

Isän kaipuu

Onditien perheeseen syntyi joulukuussa viides lapsi. Zacharias itse on joutunut kasvamaan isyyteen ilman oman isän mallia, sillä Vincent Onditi on käynyt tapaamassa lapsiaan Suomessa vain kolme kertaa noin kymmenen vuotta sitten.

– Isän puute on tuntunut elämässä aina. Yhteys on katkennut välillä pitkiksi ajoiksi ja huomaan, että olisin kaivannut sitä. Kristittynä isä on ollut tuhlaajapoika, mutta minulle ei ole varaa tuomita häntä. Yritän ajatella armollisesti ja muistaa hänen hyviä puoliaan. Hän on iloinen siitä, että minulla menee nyt hyvin ja olen papin ammatissa.

Oma etninen tausta häilähtää esiin silloin tällöin. Zachariaksella on Suomen kansalaisuuden lisäksi Kenian kansalaisuus, ja mielessä itää ajatus työskentelystä Keniassa sitten joskus, kun lapset ovat isoja. Valmisteilla olevan väitöskirjan aihe Rotu ja sukupuoli Charles Hodgen kristillisessä ihmiskuvassa sivuaa muun muassa mustien vapautusliikettä 1800-luvun Yhdysvalloissa.

Perheen yllätykseksi Zachariaksen isä Vincent saapui Suomeen maaliskuussa osallistuakseen nuorimman lapsenlapsen ristiäisiin. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut kymmenen vuotta.

Nikolaksen nimessä näkyy isien ja poikien ketju. Vincent ja Kirsi antoivat aikoinaan Zachariaksen toiseksi nimeksi Adell tämän isoisän mukaan. Nyt myös pikkuinen Nikolas sai toiseksi nimekseen isoisoisänsä nimen.

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä