2.2.2017Teksti Mari VainioKuva Sami Sallinen

Tie valoa kohden ei ole koskaan suora

k-05-2017-04-Nunna Elisabet 2Liisa Toppila vihittiin nunnaksi myöhemmällä iällä. Hän elää kulttuurikeskus Sofian yhteydessä olevassa luostarissa, jossa on sekä miehiä että naisia. Töissä hän saa käyttää huivia, muttei nunnan asua.

Liisa Toppila on lääkärinä nähnyt maailman hädän. Nunna Elisabetina hän löytää rauhan rukouksesta.

Nunna Elisabetin päivä alkaa aamulla puoli seitsemän maissa rukouksella ortodoksisessa Jumalansynnyttäjän syntymän kappelissa Helsingin Mikonkadulla. Vaikka palvelukset ovat kaikille avoimia, on kappelissa harvoin niin aikaisin paikalla muita rukoilijoita.

Yksinäinen rukous vaatii voimansa – ja antaa ilonsa.

– Rukous on luonnollinen osa elämää. Se on kuin hengittämistä, kuin hengen ravintoa, jonka puute saa kehon kuihtumaan.

Rukouselämä ei voi olla mekaanista ja orjuuttavaa vaan elämää syventävää ja rakentavaa.

– Sotilaallisten käskyjen kautta ei rukous elä. Rukouksen sanat kumpuavat rakkaudesta Jumalaan. Tulee vain hetki, kun ei voi enää elää ilman sitä.

Mutta rukouselämän on oltava myös käytännönläheistä. Varsinkin kun aamurukouksen jälkeen nunna Elisabet kiiruhtaa ulkomaailmaan tehdäkseen lääkintäneuvos Liisa Toppilana työtä sosiaali- ja terveysvirasto Valviran valvontaosaston ryhmä 1:n päällikkönä.

Lääkintäneuvos joutuu työssään punnitsemaan myös eettisiä asioita, joiden ratkaisuun tarvitaan Jumalan apua. Päätös on vain tehtävä. Aina ei voi onnistua. Tietoisuus siitä, että Jumala on aina läsnä, auttaa kulkemaan eteenpäin. Jumala ei koskaan petä tai jätä yksin.

– Joskus joutuu tilanteisiin, ettei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua. On vain paha ja vielä pahempi vaihtoehto.

Pahuutta Liisa Toppila on totisesti saanut katsoa silmästä silmään. Joskus sen katse on tuijottanut vastaan oman peilikuvan kautta.

Tämä juttu on lyhennelmä. Lue lisää nunna Elisabetin kokemuksista Sanasta 5/2017!



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä