6.2.2013Teksti: Janne VillaKuvat: Jani Laukkanen

Olemme muukalaisia ja kulkureita

erkki jokinen
Erkki Jokisen mukaan jokainen voi löytää sisältään muukalaisen, joka etsii yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan.

Venäjä oli kirjailija-pastori Erkki Jokisen hengellinen korkeakoulu. Sukuhistoriaan kuului evakkous ja naapurimaahan kohdistuva katkeruus, muukalaisuutta syvimmillään. – Kunnes kipu suli sielusta pois. Sain lahjaksi kansan, kielen ja kulttuurin, jotka olivat olleet suvulleni vieraita.

Kesäasunnoksi jääneeseen lapsuuden kotitaloon lähteminen oli pelkkä 
päähänpisto eräänä talvisena päivänä. Vanhat tutut hajut tulvivat heti ovella 
vastaan. Kuistin matto, tapetit, saunan paneelit... Nenä muisti monta asiaa 
ihmeen paljon paremmin kuin silmät.

Yläkerran seinällä oli yhä poikavuosien pistiäis- ja kärpäskokoelma. 
Hyönteiset olivat kuivettuneet ja menettäneet värinsä. Jättiläispuupistiäinen, 
kokoelman kruunu, näytti nyt vain ylisuurelta, kalpealta ampiaiselta.

Sisällä tuntui kylmemmältä kuin ulkona. Porin Mattiin laitettu tuli antoi 
nopeasti lämpimän, mutta suunnitelma jäädä entiseen kotiin koko viikonlopuksi ei 
tuntunutkaan mielekkäältä.

”Kuljin huoneiden väliä kuin vuosia. En löytänyt itseäni. Ajatus humahti 
päähäni kuin terävä isku: ei tämä ole se paikka. Sitä ei enää ollut. Olin 
kulkenut sieltä ulos. Kaikki oli haalistunut, kutistunut ja kuivunut kokoon”, 
Erkki Jokinenkuvailee pikavisiittiään eilistä etsimään niin, että 
kosminen vilu ja ikävä jotain iäksi kadonnutta kohtaan kouraisee 
ulkopuolistakin.

Usko on äidille punainen vaate

Jokinen käsittelee ulkopuolisuuden kokemuksiaan ja kadotetun kodin kaipuutaan erittäin kiinnostavasti ja monipuolisesti kirjassaan Muukalainen (Perussanoma 2012).

Toisena talvisena päivänä pohdimme, mistä muukalaisuuden asiantuntijan oma vierauden tunne juontaa juurensa.

Poika koki hengellinen heräämisen 12–13-vuotiaana. Paras lapsuudenkaveri oli löytänyt lastenleirillä kristinuskon, ja usko kolahti oikopäätä Erkkiinkin. Hän meni rippikouluikäisenä mukaan Kangasalan seurakunnan toimintaan.

– Uskoni herätti voimakasta vastustusta varsinkin äidissäni, joka piti uskomista käsittämättömänä, huolestuttavana ja outona ilmiönä. Se oli hänelle kuin punainen vaate. Siitä syystä en pyörinyt yhtenään seurakunnassa, enkä tullut minkään sisäpiirin ihmiseksi.

Enää Erkki Jokinen ei koe kielteisiä tunteita liittyen siihen, että äiti on torjunut täysin hänen uskonsa. Äidin suhtautuminen oli hämmentävää, mutta pappi on kiitollinen lahjasta, minkä samalla sai: hän pystyy ymmärtämään hyvin niitä, joille uskonasiat ovat vieraita ja vastenmielisiä.

– Joku saattaa ilmaista kiukkunsa kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan vaikkapa hautajaisissa. Tämä ei herätä minussa torjuntaa, vaan tunnen lämpöä ja myötätuntoa tällaista ihmistä kohtaan. Sanon mielessäni, että taidan tietää, miltä sinusta tuntuu.

Lue koko haastattelu Sana-lehdestä.


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä