Teksti Lea LappalainenKuva Jani Laukkanen

On vain tämä hetki

Jorma Uotinen
Jorma Uotinen hyväksyy leiman, että taiteilijat ovat vähän hulluja. ­–Jos siihen lisätään, että hulluus on suurta herkkyyttä, älyä ja uskallusta ottaa riski.

Unta ja valvetta. Vihan ja rakkauden julistuksia. Idyllejä, kieltämisiä, epäilyksiä, väitteitä. Professori, tanssitaiteilija Jorma Uotinen puhuu sellaisen kulttuurin puolesta, joka ei tieten tahtoen hyväksy mitään. Eikä sulje mitään tarkoituksella pois.

Kun piispa Eero Huovinen mietti lähtösaarnassaan, miten helsinkiläiset mahtavat selvitä ilman häntä, kuulijoiden joukossa istui monia julkkiksia. Yksi heistä oli Jorma Uotinen.

Hän oli tavannut Huovisen ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten Oopperatalon avajaisissa, jossa piispa puhui kuten Uotinenkin.

– Kohtaaminen jäi mieleeni väkevänä ja hänen sanansa painuivat muistiini.

Sen jälkeen herrat ovat tavanneet useita kertoja lyhyesti eri tilaisuuksissa.

– Olen lukenut Eeron kirjallista tuotantoa, mieltynyt hänen ajatuksistaan, syvästi humaaneista viesteistään, viisaudesta ja inhimillistä lämpöä hehkuvasta olemuksestaan. Tämän vuoksi halusin olla läsnä lähtöjumalanpalveluksessa.

Kirkkorakennuksissa on voimaa

Professoriksi keväällä 2012 nimitetty Uotinen tekee heti selväksi, ettei muuten käy kirkossa. Luterilaisen kirkon jäsenyys on kuitenkin tietoinen ratkaisu.

Vanhat ja paljon nähneet kirkkorakennukset ovat Uotisesta arkkitehtuurillisesti kiinnostavia. Mitä korkeampi kirkko, sen parempi. Nykyisen kodin ikkunaan näkyy Helsingin Johanneksen kirkko. Pariisin työvuosina hän sai kodistaan katsella maailmankuulun Sainte-Chapellen ruusuikkunoita.

– Kirkkojen vertikaalisuus, ylöspäin kohoaminen antaa ajatukselle voimaa.

Hän pitää tärkeänä, että ihmisillä on mahdollisuus kokoontua kirkkoihin rauhoittumaan. Yhteisestä kokemuksesta voi jakaa toivoa ja rauhaa eteenpäin.

Kirkon sopii Uotisen mukaan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, muttei ylhäältäpäin sormea heristellen vaan tasavertaisesti osallistuen.

Kirkon sanomaa tai tehtävää nykyajassa Uotinen ei lähde määrittelemään.

– Siihen minua ei ole valtaa eikä sanoja.

Kotisivuillaan Uotinen kirjoittaa, että ”katso” ja ”kuule” ovat Jumalan käskyjä ja tunteet ovat Jumalalta. Jumalan hän kirjoittaa isolla kirjaimella. Tämän henkilökohtaisempaan tilitykseen hän ei lähde ”näin intiimillä alueella”.

Uskon kieltäminen on itsensä kieltämistä

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen Jukka Petäjä kirjoitti taannoin, että harva jaksaa uskoa uskomiseen. ”Uskon vakaasti, että elämänhallinnan mekanismit hajoavat, jos ihminen ei enää jaksa uskoa edes huomiseen.”

Uotinen jatkaa, että ihmiset elävät uskosta enemmän kuin aavistavat.

– Usko on kaikkien saavutusten alkulähde.

Hän lainaa mielellään Charles Chaplinia, joka toteaa elämäkerrassaan: Vanhetessani olen yhä enemmän alkanut miettiä uskoa.

– Jos en usko itse niin miten muutkaan voivat uskoa, innostua uudesta asiasta, puhumattakaan, että sitoutuisivat siihen.

– Usko on järjen jatke, sisältäpäin nouseva voima. Se on uskoa tuntemattomaan. Uskon kieltäminen on itsensä kieltämistä, sen hengen kieltämistä, joka saa kaikki voimat liikkeelle.

– Uskon, että kaiken ymmärtämisen takana on ääretön varasto voimaa, jonka voi saavuttaa.

Avulias lapsi auttoi äitiä

Uotinen varttui Porissa. Leo-isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias.

Kun poika huomasi näyteikkunasta mallinukkeja, hän mielessään välähti, että kaupasta voisi ostaa myös uuden isän. Uutta isää ei tullut kaupasta eikä muualtakaan.

Helka-äiti selvisi kahden lapsensa kanssa kekseliäisyydellä ja kovalla työllä, kuten 1950-luvulla oli tapana. Avuliaana lapsena Jorma osallistui leivän hankintaan myymällä merkkejä ja sanomalehtiä.

Äiti sai pojasta työtoverin, sillä poika alkoi suunnitella vaatteita, jotka äiti sitten ompeli.

Koti sijaitsi teatterin vieressä. Jo ennen kouluun menoa Jorma haaveili ostavansa teatterin ja panevansa sukulaiset näyttelemään. 

Muutaman vuoden päästä töitä löytyikin teatterista esiintymishaluiselle pojalle. Siinä sivussa hän hoivasi näyttelijöiden kissoja ja koiria.

Uotinen kiittää varhaisvuosistaan myös viisasta kansakoulun opettaa.

– En ollut innostunut aggressiivisuutta vaativista peleistä. Opettaja ymmärsi erilaisuuteni ja antoi minun lähteä kävelemään urheilutunnilla Tällainen suhtautuminen oli harvinaista1960-luvulla.  

Virustauti vei pyörätuoliin

Uotinen on tanssinut balettia 15-vuotiaasta. Hän oli 26-vuotias tanssija, kun sai pestin Pariisin oopperasta, mikä oli ennenkuulumatonta. Viideksi vuodeksi venyneellä matkalla tanssijasta tuli taiteilija.

Sitä ennen hän oli käynyt ankaran kamppailun sairastuttuaan 19-vuotiaana viruspohjaiseen hermotulehdukseen. Puhe- ja liikuntakyky katosivat viikoiksi ja istuttivat miehen pyörätuoliin. Taistelu tervehtymisestä lähti siitä hetkestä, kun lääkäri sanoi, että potilas voisi parantua täydellisesti.

Alkoi kova treenaaminen. Edistyminen eteni millimetri kerrallaan.

– Kun pystyin viemään lusikan suuhuni, hetki sai merkityksen. Jokainen liike siitä eteenpäin oli valtava lahja.

Taudin kääntyessä voiton puolelle Uotinen päätti, että mikäli tästä selvitään, hänestä tulee tanssija.

Hän arvelee, että nuoruuden sairastamisella oli toinenkin kauaskantoinen seuraus.

– Yritän olla läsnä, koska on vain tämä hetki, mennyttä ei takaisin saa ja tulevaa ei vielä ole. Tästä minun pitää itseäni tietoisesti muistuttaa.

Taiteilija tarvitsee vaivaamisen tilaa

Taide-elämys nostaa arkipäiväisyyden tuolle puolen. Mutta mitä on taide?

– Se on luomistyötä, joka edellyttää huomioiden tekemistä, vertaamista ja erojen havaitsemista, Uotinen sanoo.

– Taide paljastaa piilotajunnan tai esittää tajuisen tavalla, joka ei ole ennalta tuttu.

Hän kehottaa jokaista harjoittelemaan luovaa ajattelua päivittäin. Silloin voi käydä kuten Jouko Turkka kuvaa: joku näkee maitokaupassa enemmän kuin toinen maailmanympärysmatkalla. 

Taiteiden kautta ihminen pääsee ulos itsestään.

– Sen sijaan, että näkisimme yhden maailman, maailma moninkertaistuu.

Taiteiden yksi tehtävä on toisen osaan asettuminen, mikä lisää erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä.

– On suuri haaste laajentaa moraalista myötätuntoa. Tässä taiteilla on paljon annettavaa.

– Taide auttaa purkamaan paineita ja taiteella ja kulttuurilla on kiistaton vaikutus ihmisen henkiseen hyvinvointiin.

Uotinen sanoo, että todellinen taiteilija kouluttautuu ja sivistää itseään, jotta voisi olla oman aikansa välittäjä.

– Taiteilijan on pidettävä itsensä jatkuvassa vaivaamisen tilassa.

On myös suostuttava eteenpäin vievään levottomuuteen, mikä tekisi hyvää kenelle tahansa.

– Sen vastakohta on käsitys helposta ja hauskasta elämästä. Jos arki ei sitä ole, aletaan nauttia mielenterveyslääkkeitä.

Menestykseen kuuluu ennalta arvaamattomuus. Uotinen uupui 1990-luvun lopulla ja hän piti koreografina vuoden tauon. 

– Siinä ei ole mitään kummallista.

Kannustakaa toisianne

Uotinen ei ole valittajatyyppiä.

– En lähde gallupeihin, joissa pyydetään kertomaan, mitä inhosit koulussa.

Hän pelkää, että suomalaisten heikoiten kehittynyt taito liittyy kannustamiseen. Tai pikemminkin sen puutteeseen, puhutaan sitten taide-elämästä tai muista työpaikoista, joilla ihmiset ahertavat.

– Hyvä pitää sanoa toiselle ääneen, ettei tarvitse jäädä arvailujen varaan. Myös puutteesta pitää kertoa. Moni tarvitsee sellaista palautetta, että sinulla on vielä varaa parantaa.

Hän uskoo, että ilmapiiriä voi rakentaa, niin että kannustamisesta tulee itsestäänselvyys, spontaania toimintaa.

Mitä vielä haluat oppia?

– Pyyteetöntä rakkautta. Sitä, ettei odottaisi vastapalvelua vaan jaksaisi osoittaa ymmärrystä toiselle - ilman hyötynäkökohtia.

Mitä toivot?

– Että järjen valo säilyisi mahdollisimman pitkään, Uotinen hymyilee.

 




Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä