11.2.2016Teksti Kristiina MiettinenKuva Sirpa Päivinen

Otin elämästä niskapersotteen

Mikko Saari oli lähellä isäänsä tämän vaikean sairauden aikana ja näki isän viimeiset hetket. Se jätti jäljen, joka on muuttanut hänen elämäänsä.

k-06-2016-4-Mikko Saari_395


Isän kuollessa Mikko Saari, 46, piti hänestä kiinni ja tunsi isän viimeisen henkäyksen. Hetki oli tiheä ja täynnä merkitystä. Siinä oli surua, mutta ei hädän tunnetta.

Olli Saari oli vasta seitsemänkymppinen, joten Mikko oli ajatellut isän elävän vielä pitkään. Viime vuoden alussa Olli Saari sai tiedon syövästään. Mikko ei silloin voinut kuvitellakaan, että aikaa olisi vain kymmenen kuukautta.

Isällä ja Mikolla oli läheiset, keskustelevaiset välit. Joskus puhuttiin hyvinkin suoraan ja terävin sanoin. Heidän luja siteensä kesti sen.

– Mitään ei jäänyt puhumatta. Se on lohdullista, Mikko Saari sanoo.

Mikko Saari työskentelee nuorisotyönohjaajana Töölön seurakunnassa. Kun selvisi, että isällä on enää vähän aikaa, Mikko otti lomat käyttöön voidakseen olla paljon vanhempiensa luona maalla Pomarkussa ja viimeisessä vaiheessa isän kanssa sairaalassa.

Sairauden edetessä elämän rajallisuus muuttui Mikko Saaren mielessä kliseestä todellisuudeksi. Viimeisenä yönä sairaalassa kaikki merkit kertoivat, että isän elimistö oli lopussa. Kun kuolema sitten tuli, se oli Mikosta samalla kertaa hirveää, levollista ja luonnollista.

– Kuolinhetkellä katsoin kelloa: nyt se tapahtui, isän aika oli tässä.

– Mikään organismi ei ole ikuinen. Perhonen elää päivän. Punapuu elää muutaman tuhat vuotta, mutta sekin lahoaa ja kaatuu jossain vaiheessa. Kaikella on aikansa.

Lue koko juttu Sanasta 6/2016


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä