6.8.2015Teksti Janne VillaKuva Kirkon ulkomaanapu

Pakolaiset eivät ole onnenonkijoita

Pakolaisista halutaan päästä eroon rasistisissa ja kiihkokansallisissa piireissä.
  – Olen miettinyt, millainen kokemusmaailma on henkilöllä, joka ei kykene osoittamaan empatiaa kärsivälle ihmiselle, jonka asiat ovat paljon huonommin kuin itsellä, sanoo Saara Lehmuskoski Kirkon Ulkomaanavusta.

k-32-2015-4-Kongon pakolaisleiriltä2
Saara Lehmuskoskella on paljon kokemuksia pakolaistyöstä ja -leireistä, varsinkin Afrikan maissa.













Maahanmuuttajista ja pakolaisista on keskusteltu vilkkaasti kansanedustaja Olli Immosen kohukirjoituksen ja Jyväskylässä riehuneiden uusnatsien väkivallantekojen jälkeen.

Kirkon Ulkomaanavussa kansainvälisen työn apulaisjohtajana toimivalla Saara Lehmuskoskella, 41, on paljon kokemuksia pakolaistyöstä ja -leireistä, varsinkin Afrikan maissa.

Hän kiinnostui maailmanparantamisesta jo 17-vuotiaana vaihto-oppilaana Sveitsissä.

– Kuulin nuorena tosi vahvan kutsumuksen ja halusin toimia muiden ihmisten hyväksi. Tahdoin tehdä työtä ihmisoikeuksien, kehitysyhteistyön ja pakolaisasioiden kanssa, joten opiskelin kansainvälistä politiikkaa, Lehmuskoski kertoo.

Kongolaisten kohtalot
koskettivat

Saara Lehmuskosken koskettavimmat kohtaamiset pakolaisten kanssa ovat tapahtuneet kongolaisten naisten parissa. Euroopan komissiossa työskennellyt suomalainen saapui sisällissodan runtelemaan Kongon tasavaltaan vuonna 2002.

– Ystäväni aviomies kuului vainottuun etniseen ryhmään ja hänet vietiin joukkosurmapaikalle. Kaikki vangit oli tarkoitus ampua ja heittää Kongojokeen krokotiilien hävitettäväksi.

– Nainen pakkasi vähät tavaransa, joukossa puolison juhlapuku. Hän sitoi pienimmän lapsensa liinalla selkään ja toiseksi pienimmän vatsan puolelle.

Kaksi isointa lasta jaksoivat kävellä itse, kun he lähtivät vaeltamaan viidakon halki yli 300 kilometrin päässä olevaan pakopaikkaan.

Mies onnistui pakenemaan ihmeen kaupalla ja kohtasi perheensä viikkojen päästä.

– Liikutun vieläkin, kun ajattelen miten Marie ei osannut heidän tavatessaan kuin kaivaa puvun esiin laukusta ja sanoa miehelleen, että se on kyllä aika ryppyinen.

Toinenkin Lehmuskosken ystävätär pakeni lapsineen viidakkoon.

– Sinne oli rakennettu ”humanitaarisia käytäviä”, joita pitkin pakolaiset pääsivät turvaan, ettei heitä lahdattu metsään. Jos joku ei jaksanut kävellä samaa tahtia kuin sotilaat, hänet ammuttiin.

– Ystävälläni oli sairas lapsi, jonka hän joutui jättämään metsään. Eivät nämä hirveitä kohtaloita kokeneet ihmiset olleet mitään onnenonkijoita, Lehmuskoski liikuttuu.

Lue koko juttu Sanasta 32/2015


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä